Huone-kalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla monen-laiset. Paitse koiraa on Voguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on hänellä: keihäs karhua vasten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa eli pataa ovat kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohi-kalut tehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy soutaminen, vaan ajetaan eteen päin melomalla. Sosvalla ja Obilla ovat Voguulienkin venheet suuremmat ja masto-niekat, ja kuin koko perhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan tuohella.
Vaatteus on eteläisillä Voguuleilla yhden-lainen kuin sen seudun Venäläisillä, se vaan eroitusta että heidän pukimensa ovat huonommat ja repaleisemmat kuin näiden. Sosvan Voguulien vaatteus on se hyvin tunnettu malitsa, joka kesällä on Venäjän sarasta, talvella peuran-nahkainen ja kaksin-kertainen, niin että päällimäisen malitsan karva-puoli on ulos-päin, alimaisen sisään. Lakista eivät Sosvalaiset tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla kukkarolla myös peuran-nahkasta. Jalkineet ovat kesän talven peuran-nahkaiset pitkä-vartiset pieksut, tunnetut nimellä pimy, ollen kesä-pimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan talvi-pieksut ovat karvan kanssa ja kaksin-kertaiset. Alus-vaatteet (paita ja housut) ovat muutamilla Venäjän piikosta, useammilla nekin peuran-nahkasta. Vaimojen puku on myös peuran-nahkainen, leikattu melkein samoin kuin Tatarittarien päällys-vaate; päässä on heillä suuri huivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä. Sormet ovat täynnä vaski-sormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa. Merkillistä on, että Voguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut iho-piirroksilla, jotka ovat monen-muotoisia, aika sieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat ruudilla hieromalla.
Ruoassansa ei Voguuli ole ylen herkullinen eli hyleksivä. Hänen ainoa elatuksensa kesän talven on metsä-linnut ja kala, sillä eroituksella että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään. Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin varakkaampien. Eteläisille Voguuleille on suolan ja leivän nautinto jo tullut tarpeeksi, mutta Sosvan asujat pitävät näitä aineita vielä herkkuina vaan, joita isä kirkolla eli kaupungissa käydessään tuo jonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talon-poika meillä sokuria ja vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkutteleminen ja niin yleinen, että Pelym'in Voguulissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat tupakkaa ja jälkimäisilläkin on oma piippunsa; Sosvalaiset sitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keri-pukkia vastaan. Yleisesti voipi voguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle metsästys-matkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä ja viikko-kaudenkin elää raalla kalalla eli teirin-lihalla, joita hän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruoan ääreen päästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan, ja se ei ole mikään kumma että Voguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi tetriä, päälle vielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.
Ruumiin-rakennukselta ovat Voguulit keskin-kertaista kokoa. Lyhyt-kasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsä-mies konsanansakin on Voguuli kevyt jalalta, vaan hartea-voimassa ei hänen sanota vetävän vertoja Venäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvot vähän ulos-seisovat niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä mutta ei litteä, hiusten yleisin karva on mustan-ruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Voguuleissa, en minä heissä ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä että eteläisissä Voguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat hyvin ulkona, hiukset ovat piki-mustat, ihon karva tumman-kalvea ja parran kasvu heikko, jonka pohjaiset Voguulit siten vielä vähentävät, että karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansan-aineilla kuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulko-näössä enemmän lähenevät muita Suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä toden-mukaisempi kuin heidän maansa muusta Voguulien alasta on lähinnä ja avoinna etelästä ja idästä tulleille vieraille kansoille.
Sävyltänsä on Voguuli huoletoin ja tyyni luonnon-lapsi. Keskenänsä rupattavat he ja nauravat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu erinomainen hyvän-tahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa ja lempeätä mielen-laatua. Tämä koskee olletikin Sosvan Voguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Venäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat nämä paremmat puolet enemmän eli vähemmän hävinneet. Vaikka ei koston-himoinen suuttuu Voguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin vallatoin ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran eli kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Voguulilla kuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin metsän-käyntiin, jonka tähden Voguulilainen työ-mieskin Venäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin Venäläinen. Käsi-töissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsillensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko peuran suonia eli viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa Venäläisillä sepillä. Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämä muka olisivat hyviä huoneen-salvajia, on ilmasta temmattu ja sille nauraa jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää että täällä pohjan perillä rakettaessa työ-miehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Voguuleja ja Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.
Voguulin uskonnollinen tunto on se iki-vanha lumous-usko (schamanism), joka useammilla muillakin pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu liki-seuduille, joka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran eli kahdesti vuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa tuohuksen jonkun pyhän-kuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsän-pyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Voguulien kristin uskoon kääntäminen alettiin menneen vuosi-sadan alku-puolella, ja oli enemmän väkivaltaista epä-jumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet nimi-kristityitä, mutta vaikka epäjumalien kuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Voguuleilla vielä olevan vissit uhri-paikat metsissä, joissa uhrataan peuroja, metsän-nahkoja ja hopea-rahojakin metsästys-onnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhraus-paikkoja pidetään salassa virka-miehiltä ja yleisesti Venäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Venäläisetkin ottavat osan uhrissa, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Voguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta s.o. he leikkaavat veitsellä eli purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka tapahtumisesta niin Voguulit kuin Venäläisetkin ovat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään lopen sammunut, löytyy Voguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan mesi-kämmenen nimityksellä eli millä muulla imarrus-sanalla, niin välttävät Voguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti vanhukseksi (andschuech), jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin talutetaan hän Voguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuolonsa sitten vietetään pidoilla ja juomingilla.
Jugrin maan kauppa metsän-nahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa. Ennen Venäläisten maahan juurtumista oli se Syrjänein vallassa, joiden tosin nyky-aikoina on täytynyt jakaa sen voitot Venäläisten kauppiasten kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupan-liikunnossa suuri osa. Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjänit ovat ne, jotka tätä kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee Beresov'asta Sosvaa ja sen syrjä-jokea Sigvaa myöten ja sitten Uraalin poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista Beresov'an puolella, Sigvan latvoilta, voipi hyvän kelin aikana peuroilla joutua vuoro-kaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt yli-päästä, että tätä tietä myöten vuosittain kuletetaan Petschoralle useampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista Sob- eli Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin sanoen, on vaihto-kauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana ur merkitsee sekä oravaa että kopeikkaa, samoin Voguulienkin murteissa sana līn (lēn), niin että esim. riuna on Voguuliksi lou līn (10 oravaa), rupla schēt līn eli sāt lēn (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Voguulit rahaa mainiessaan, eroitukseksi oikeista oravista, tatarin kielestä otetun sanan oksa (raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: lou schēt līn oksa (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan lou schēt līn yksinänsä olisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10 ruplaa. Syrjänein ja Venäläisten kaupassa täkäläisten kansojen kanssa on juurtunut velka-kauppa, joka näille jälkimäisille ei voi olla muuta kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle velaksi tulevan metsän-saaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla eli nahkoilla ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velka-miehensä tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös vahinkojen tähden kuoleman eli petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksin-kertainen hinta. Seuraus tästä velka-kaupasta on monellenkin Voguulille ja Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähä-onninen oltuansa metsän-pyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä eli poikansa lähettää velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elin-aikaiseksi orjuudeksi ja jossa hän eli poika kokonansa hukkuu heimostaan ja kansastansa.
Voguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian kansa, vaan ovat jaetut Venäläisten tavalla volostihin, joissa heillä on omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta oma-valtaisesta hallituksestaan ei ole muuta muistoa jälellä, kuin että Sosva-joella pari heimokuntaa vaativat knjäs'in (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani kaksi tämmöistä ruhtina-sukuista Voguulia en löytänyt heidän muussa eroavan toisista kansalasistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat heillä aivan yhden-laiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Voguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virka-miehiltä Beresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alamaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka sorni khan (kultainen khan s.o, keisari) voipi, minkä-lainen hänen asuntonsa on, jos hän pukeupi niihin nahkoihin, joilla he jasakan maksavat, jos hänkin syöpi teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen kruutia. Suuria rasituksia virka-miesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin kaukana virka-miehistä että nämä eivät näe heitä kuin kerran vuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virka-miehet varovammiksi.
Tämmöinen on Voguulin nykyinen elämä. Meille näyttää se olevan täynnä puutetta ja kurjuutta, vaan voguulilaisesta katsannosta on asian laita toisin. Hän ei ole kenenkään herra eikä kenenkään orja, tekee työtä milloin ja missä voipi ja tahtoo, syöpi mitä Jumala antaa eikä jasakan suoritettuansa pelkää ketään. Todella, verraten hänen elämätänsä keski-Venäjän orjan oloon, joka elää kaikilla lahjoilla siunatussa maassa, joka päivä kyntäen peltoja, joiden yli silmä ei kanna, vaan jonka pahna ei ole parempi kuin Voguulin, joka talvi-kauden kituu nälässä ja puutteessa ja jota päällisiksi vielä alinomaa rääkätään ja häiritään, — kuka ei sanoisi Voguulia onnellisemmaksi tämmöistä kurjaa raukkaa?