Mi lie sen päähän astunut,
Mik' immen viisaan houkkais,
Ett' ei sisään nyt laskenut,
Vaan lempeni näin loukkais.
Vaan vuota, vuota, vallaton,
Sä tyynemmäksi taivut,
Ja niinkuin hirvi hermoton
Syliini vielä vaivut;
Mut silloin pientä pettäjään'
En laskekaan, — se muista!
En suultani, en vierestän',
Jos vaikka kuinka puista.
Runonkerääjä.
Mä läksin kauas Karjalaan
Tekoa laulun oppimaan;
Samosin metsiä ja soita,
Sain lauluja ja laulannoita.
Mut turha ol' se matkani,
Kuin tointunut ei taitoni,
Kuin, vaikk' ol' laukku virttä täynnä,
Ei laulu itseltäni käynnä,
Niin seitsentoista-vuotinen
Tul' vastahani neitonen;
Se naurahtel' niin lempeästi,
Ja posket hohti hempeästi.
En haastatella taitanut,
Ei hänkään mitään virkkanut,
Mut katsehensa mustantummat
Poveeni loivat tunteet kummat.
Ne tunteet ol' niin karvahat,
Ne tunteet ol' niin armahat,
Ja jäät ne läksi luonnostani,
Ja tulvat nousi tunnossani.
En lähde koskaan Karjalaan
Runoja enää oppimaan,
Kuin mieleni, runoja täynnä,
On siitä päivin virsin käynnä.