Muinoin uhrinsa kuin julmat tuomarit
Löivät hirmuisihin piinapenkkeihin,
Sinä seisoit läsnä, kurjat juottelit
Univiinoin kesken tuskain torkuksiin.
Merimiehen-poian maston huipussa,
Vaikka myrsky kastattaa sit' aalloissa,
Vaipuu silmät kiinni ja hän uinahtaa,
Sinä kuin vaan juotat häntä maljasta.
Tule siis jo, Uniukko, tänneki,
Höyhenkengin hipsuttele hiljalleen,
Ripahuta riipsilleni mettäsi;
Otavall' on sarvet päin jo suvehen!
Kerran viinikellarissa.
Ah, katovaista on riemu kun unten häilyvä parvi,
Viina on ainoa vaan, joss' ilo varmana on!
— Tulkate, juokamme siis Sherry-nestehen vanhoa voimaa,
Kunneka viikatemies meidätki niittävi pois!
Tuonen töitäpä vaan ei estä purppuravaatteet,
Ei sotasankarin kilp', eik' asu kulkijamen. —
Ryyppää, nuorin veljeni! Aiall' on sukkelat siivet,
Ennenkuin tiedätkään Tuonela tarjona on:
Poikana leijaat vielä, jo Aiatar notkeasormi
Tukkasi mustuuteen harmaita karvoja luo;
Ruusun taitat ja sen ihanuutta sä hetkisen lemmit,
Eip' ole aikaakaan, kukka jo kuihtuvi pois!
Ryypätkämme nyt siis, niin kauan kun kuolema sallii;
Aika se kiiruhtaa: viljalta viinoa on!
Laske sä, lempeä mies, joka tynnörin tappia sormit,
Öljyistä keltaa nyt sarkkani täytehen taas!
Viina se huuhtovi huolet pois sekä kalvavan kaihon,
Vahvana suoneni lyö, selvänä hohtavi pää;
Maalima murheineen, tämä narrien riehumapaikka,
Saippuarakkona vaan heiluvi eessäni nyt:
Pois te, maan madot, pois! en teitä mä katsoa viihdi,
Kauneus, korkeus vaan silmäni täyttävät nyt!
V.
Koskenlaskijan morsiamet.
"El', armas Annani, vaalene,
Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
Sen voimaa en tosin vallitse,
Ei löydä se koskaan rauhaa,
Mut kellä sen kalliot tiedoss' on.
Niin sille se nöyr' on ja voimaton."
Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
Ja itsekin purteen astuu,
Ja päästi purtensa valloilleen,
Sen koskessa laidat kastuu,
Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
Nyt Vilhelmi vei tätä morsiantaan.