Kuin päiv' on illaks' vaipunut,
Yö alkaa maita peittää,
Kuin tuulen henk' on haipunut,
Ja laine loiskeen heittää;
Niin silloin vaan
On airoillaan
Tää tyttö ja myös lauluillaan.
Ken kullastaan on kaukana
Ja ikävyyttä huokaa,
Se huolensa ja kaihonsa
Mun kuuluville tuokaan:
Min täällä vaan
Ne kaiullaan
Mun laulun' saapi lauhtumaan.
Sä, jonka tunteen turtaneet
On melskeet maailmassa,
Jolt' ihanteet on haihtuneet
Ja sydän sammumassa:
Käy tänne vaan,
Niin hehkullaan
Mun laulun' saa sun sulamaan.
Jo kerttu helkkää lehdossa
Kuu kumottaa tuoll' yllä;
Näit' aistellen sä hurmeissa
Jo huudat varmaan kyllä:
Oi, onkohan
Maan maailman
Piirissä tälle vertaistaan!
VI.
Schillerin laulu kellosta.[7]
Vivos voco. Mortuos plango. Fulgura frango.
Maahan vankkaan vahvistettu
Kaava seisoo kuopassa,
Valu on kellon valmistettu.
Työhön, poiat, joutukaa!
Hien otsalta
Täytyy tippua.
Työmme meillen arvon tuopi,
Siunauksen Herra suopi.
Kuin alamme nyt oiva työtä,
Täss' oiv' on sanat paikallaan;
Kuin kelpo lause työss' on myötä,
Niin juoksee työmme helpompaan.
Siis tässä tarkoin tutkikamme,
Min heikko voima aikaan saa,
Ja sitä miestä moittikamme,
Ken työnsä suotta alottaa.
Se onkin lahja ihmisellä
Ett' ensin miettii mielessään
Ja mittaa järjen mittehellä,
Mink' aikoo tehdä työllähän.
Tuokaa puuta, kuusipuuta,
Kuivaa, jota liekki sois!
Lähemmäksi haudan suuta!
Että helteen horniin lois.
Vask' jo pehmeni.
Tuokaa tinaki!
Että syntyis kellon aine
Sitkeä ja kaikuvainen.