Se, jonka taito maassa alla
Nyt valkealla valmistaa,
Se kirkon yllä korkealla
On meitä kiittäin kaikuva;
Se polvien vast' ilmauvaisten
Käy monta korvaa koskemaan,
Käy huolta soimaan huolivaisten.
Ja hurskaat templiin huutamaan.
Ja maassa täällä ihmisparkaa
Jos mitkä vaiheet saavuttaa,
Sen laidasta siell' ääni karkaa
Ja kansalle ne ilmoittaa.
Valkoisia vaskestamme
Kuplia jo kumpuaa,
Lipeällä ainettamme
On nyt aika luikentaa.
Puhdas vaahdostaan
Myös se olkahan,
Että soinnon selvän antais,
Sekä kaiun kauas kantais.
Sill' riemuisella soitollansa
Se lapsikultaa tervehtää,
Jok' alkaa maalla matkoansa,
Leväten unta lempeää;
Tään osat matkan kohtalossa
On vielä onnen kainalossa;
Nyt äitinrinnan hellä lempi
On heikon armas aamuhempi —
Vaan vuodet joutuin vierähtää.
Ja viskaten pois tyttöin vauvan
Jo poika syöksee maailmaan,
Ja lähtee kanssa matkasauvan
Nyt maata, merta tuntemaan. —
Hän taas kuin synnyinmaansa kohtaa,
Niin niinkuin tähti taivahan
Siell' impi ruusuposkin hohtaa
Ujoinen hälle vastahan.
Niin toivo, tuska vaihetellen
Nyt hällä mieltä ahdistaa,
Ja yksinänsä käyskennellen
Hän kyyneleitä vuodattaa.
Ja milloin neittä seuraellen
Hän hältä silmänluonnin saa,
Niin silloin mieli leimahdellen
Jo kohta aaltoo onnea.
Oi armaita ja autuaita
Ens'-lemmen kulta-aikoja,
Kuin silm' ei nää kuin taivaanmaita,
Ja sydän juo vaan hekkumaa;
Oi, jospa aina kestää taitais,
Ens'-lempi, armas riemuaikais!
Kas, kuin piippu ruskettuvi!
Pistän puikon taikinaan,
Jos se siitä lasittuvi,
Saamme käydä valamaan.
Poiat, koetelkaa
Valinainetta,
Tokko hauras norjan kanssa
Ottaa yhteen puuttuansa.
Sill' missä vahva vienoon ryhtyy,
Miss' ankaruus ja lempeys yhtyy,
Niin siinä syntyy sointoisuus.
Siis tutkikaan, ken liittoon lähtee,
Jos taltuu luonto luontoon yhteen,
Niin ett'ei tulis katumus.
Hempeä on morsiamella
Päässä kukkaseppele,
Koska kellon soimisella
Häntä viedään vihkille.
Vaan tää elonjuhla päättää
Ilon kukka-aianki,
Lakki ynnä huntu säätää
Neidon nuoren vaimoksi.
Kuin himo on pois,
On rakkaus jäävä;
Ja kukkanen on
Nyt heelmän tuova.
Ja mies elämään
Nyt vieraasen lähtee,
Hän liikkuu ja hankkii,
Ja liehuu ja riehuu,
Hän riistää ja raastaa,
Hän uhkaa ja puhkaa,
Kuin onnea etsii.
Näin kasvavi lahjoja, karttuen hiljaa,
Ja aitat ne täytyvät runsasta viljaa,
Niin perhe karttuu kuin kartano myös;
Tuo kelpo vaimo
Ja lapsien äiti
Siell' toimella holhoo
Ja lemmellänsä
Hän perhettänsä;
Ja tyttöjä neuvoo
Ja poikia ohjaa,
Ja päivällä, yöllä
Hän aina on työllä,
Ja voittoa vaan
Hän järjellä saa,
Ja paisuvin aartehin täyttävi aitan,
Ja hyrräten rukkia kehrätä taitaa,
Ja arkkunsa ahtavi välkkyävää
Hän villaa ja kangasta kiiltelevää,
Ja hyödylle kiillon ja kirkkauden lainaa,
Ja liikkuu aina.
Isä kartanoportaaltaan
Ilomielellä ympäri katsoo
Sekä laskevi onneaan,
Nähden niityt ja notkuvat pellot,
Kuullen kaukoa karjansa kellot,
Nähden aittoja, lakkoja monta,
Täynnä viljoa laskematonta,
Kerskuen naurahtaa:
Vahva kuin vankka maa
On minun onneni,
Huoneeni, voimani!
Vaan ei liioin kiittämistä
Ole onnen kestämistä;
Pian rientää vahinko.
Nyt on valmis ainehemme,
Valamaan jo käydä saa,
Nyt kuin torven aukasemme,
Herran puoleen huoatkaa:
Kaitse huonetta!
Tappi auaiskaa!
Savuten ja kuumin lainein
Hyökää kaavaan kellonaine.
Kuink' arvoinen on valkea,
Jok' ihmisen on vallassa!
Hänt' aina töissään, taidoissaan
Täm' auttaa lahja taivahan.
Vaan hirmuinen on valkea,
Kuin kahleistansa karkoaa,
Ja entisille juonilleen
Kun joutuu luonnon neitonen.
Päästyänsä valloillensa
Katuloissa kaidoissa,
Lyö se kaikki leimujensa
Vimmatulla voimalla.
Sillä työtä ihmiskätten
Luonnon voimat vainoovatten.
Pilvi antaa
Sateen, kasteen,
Maalle nesteen,
Pilvest' ukko myös
Nuolen lyö.
Kuulkaa, vaikk'ei tulta näy,
Kellot käy!
Taivaskin
Ruskottavi:
Päivän rant' ei hohda niin!
Kansa kiljuu:
Auki tie!
Vettä vie!
Tuli patsain läikkyy, liekkuu,
Paikoin viihtyy, toisin kiihtyy.
Piiput horjuu, hirret jyskää,
Maahan sortuin pylväät ryskää,
Pylväät ryskää, räystäät särkyy,
Äitit tyskää, lapset parkuu,
Karja vinkuu,
Hyppii, sinkuu:
Kaikki liehuu, laahaa, liikkuu,
Kantamusten alla kiikkuu,
Kätten kautta kiitävillä
Ämpärillä
Vettä saadaan ruiskun juoda,
Kaarin korkein liekkiin luoda.
Ulvoin joutuu myrsky siihen
Tulen voimaa auttamaan,
Liekki lentää aittahan,
Tarttuu siellä kuiviin orsiin,
Seinähirsiin, paksuin parsiin,
Kiitää, telmää sillä pohdin,
Että luulis vievän maan
Vakavilta juuriltaan,
Töytää taivaankantta kohdin,
Vallatoin.
Toivotoinn'
Ihminen ei luonnon kanssa
Tohdi koettaa voimiansa,
Paeten hän ahkeran
Näkee työnsä hukkuvan.
Tyhjät on
Jääneet seinät,
Ikkunoista tyhjät reiät,
Joista tuulet kaikki käyvät;
Suoraan aivan
Pilkistävät pilvet taivaan
Huoneesen.
Ihminen tuo
Hukkuneellen
Onnellehen
Silmän kerran vielä luo —
Sitt' tyyneest' ottaa matkasauvan:
Muu kaikk' on mennyt, mennä saa,
Vaan kalliint' ei tok' liekki tiennyt,
Ei lapsia, ei vaimoo vienyt,
On perhe kaikki tallella.