(Vegan tullessa Tukholman satamaan 24 p. Huhtik. v. 1880.)
Mik' ihme, mikä uljas rohkeus:
Kolumbus lähtee länttä kohti,
Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
Atlantin aallot alta hohti;
Ja viikoiss' ei, ei kuissa maata näy,
Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.
Ja yhä eess' on viittomaton tie,
Joll' itä laivaa lykkää lieto,
Ja toivo häntä määrän päähän vie —
Ei toivo vaan, myös varma tieto.
Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
Siin' on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!
Näin Nordenskiöldkin aavisti ja ties';
Pakkaista, pimeytt' ei pelkää,
Kuin Pohjan kimpuiss' ollut on hän mies;
Ja laskee pitkin hyistä selkää.
Mut Louhipa, ei hellä vierailleen,
Tuoss' ottaa vangiks' Vegan miehineen.
Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät!
Taivasta talv' ei salli lauhaa;
Jääkarhut ympärillä kämpivät,
Puhuri täysin palkein pauhaa,
Jää Ukon äänin halkee, paukahtaa,
Ja revontulet läikkyy, roihuaa!
No, viimeinkin taas Suvi hengähtää,
Ja päivyt paistaa korkealta,
Pois hiukee hanki, irti on jo jää,
Pohjemmaks' poikkee talven valta;
Ja Vega vavahtaa, ja varvastaa,
Behringin salmeen tulla tupruaa.
Kas näin tie tuntematon tuttu on,
Ja Pohjan ukset ummest' aukes'
Uus' väylä aukes' aavistamaton;
Jo Louhen valta maahan raukes',
Nyt, kansat, käykää Sammon saantahan,
Se juurrettu on Altain kultalaan!
Siis syystä, Nordenskiöld, sun miehuuttas
Maanpiiri yksin suin nyt kiittää,
Sun miehuuttas, sun töitäs, taitoas;
Ja Suomi äänens' yhteen liittää,
Laill' äitin riemuaa, kuin kuulla saa
Poikansa kaukomielen kunniaa.
Oi, ett' et rakkaan Suomen rantaan päin,
Palaten, keulaas kääntää voinut!
Ett' tervehdys vaan meren yli näin
Kuin kaiku korvaas' täält' on soinut!
Oi. äit' ei omakseen saa poikoaan,
Vaan huokaa: Herra häntä siunatkaan!
Ruotsalaisille.