Mepä, aioiksi me ainaisiksi
Sydämemme syvimpähän kätköön
Taitajamme muiston tallellamme,
Hänelle, hänenpä hengellensä
Sulat, hartahimmat kiitoksemme
Lausuellen laulamastansa, ja
Odotellen, toivoellen, että
Runon into, Runebergin runon,
Ajan tullen, vuoron vierähtäen,
Vastaistenpa polvien povista
Kalevankin kansan kielellä jo
Kaiun korkean ja kauniin saapi.
Franzénin muistoksi.
(30:nä p. Kesäk. v. 1881.)
Oi kova kohtalo, kun poika lähtee maastaan,
Ja jättää äitinsä, ja siirtyy ijäks' pois!
Äit' itkee, ikävöi, ei luopuis armahastaan:
Tuost' ehkä turvani ja tuken' ollut ois!
Näin huokaili, Franzén, sun jälkees synnyinmaasi,
Ja huol' ei huojennut, kuin tänne tuuli toi,
Jos kaikuinakin vaan, suloista laulantaasi,
Jok' aaltoin aavojen toisella puolen soi.
Kuin täältä läksit pois, juur' täysi Kanteletar
Sun piili povessas; sen kanssasi sä veit.
Sun jälkees itkemään jäi Suomen ihanteetar,
Oi, laulus, lempesi sä toisen omaks' teit!
Vaan kaipaus vaietkoon, ja suru suistukohon!
Jo haava tämäkin on arveks' kiintynyt.
Viel' äit' on pystyssä — hän kauan seisokohon —
Jos vahingoitakin ja huolt' on kärsinyt.
Ja rikas lieneekin tää armas emosemme,
Ken kaatumatta voi näin paljon kadottaa.
Viel' uus' on syntyvä miespolvi jälkehemme,
Jonk' ääni Franzénin voi lailla laulahtaa.
Franzénin lailla vaan, mut Väinämöisen kielin
— Ei laulu kuolla voi — uus polvi laulakaan!
Ja suomalaisin suin ja suomalaisin mielin
Jo silloin sävelet kirkkaasti kaikukaan!
Sjöstrandin Kullervo.