Kiitos Sulle, jalo taideniekka,
Kuvaamastas meille Kullervon!
Tässä seisoo, kädessänsä miekka,
Nyt se äärettömäst' onneton,
Jok' ois ollut sankariksi luotu,
Kuuluks', kunniaksi kaiken maan,
Jos ois onnea hänelle suotu
Synnyinlahjakseen vaan rahtukaan.
Vaan sen syyttään isäin veljesviha
Lasna löi jo kolkkoon kiroukseen,
Omat syynsä sitten, oma liha
Veivät rikoksesta rikokseen;
Vihan vimma, tuimat tunnonvaivat
Povea alati poltti vaan,
Raivottaret hänet valtaans' saivat,
Kyisill' ajelivat ruoskillaan.
Suru synkkä, ei se taivahainen,
Joka mielen nostaa, kirkastaa,
Vaan se raskas mainen, maanalainen,
Jonka Syöjättäret ilmoin saa,
Peittää kasvot varjoll' öisen tumman.
Pohjaan juonut maljan katkeran
On hän, tehnyt päätöksensä kumman,
Ei viel' ennen kuullun, kauhean.
Miekkaa oikea kätensä vahva
Paljastettua nyt kouristaa;
Alaspäin jo painuu kalvan kahva,
Ylös kärki tuima tuijottaa;
Murehella katsoo Musti maasta
Isäntänsä silmään kamalaan,
Kieltäis, kiel' kuin oisi, kuolemasta;
Hänpä vaan kysyypi kalvaltaan:
"Söisitkö sä syitten' sovitukseks'
Sydäntäni synkän-syyllistä?"
Kirkkahasti välkkää vastaukseks'
Kalpa kylmä, syöläs, terävä!
Kuole, kuole, Kullervoinen, pois,
Emon onnettoman ilmoin tuoma;
Summattoman surkee kohtalois
Sull' on julmain jumalien luoma!
M. A. Castrén'in haudalla, 12:nä p. Toukokuuta v. 1852.
Ylioppilasten puolesta.
Tähdetön yö hälvetä alkoi hiljaa,
Aamuruskon alkoivat posket koittaa,
Loistamahan jo Pohjanki maita nousi
Aurinko tiedon.
Niin se auringoinenpa armahimman
Loi ja kirkkaimman sätehensä kohden
Suomen synkän muistoja, ominais-teitä,
Kieliä kohden.
Tuonpa tumman Tuonelan impi keksi,
Päästi kaulaltaan suruhunnun mustan,
Kohta hunnullaan sätehen sen tempais,
Vei Manan maahan.
Kyynelsilmin huoliva Suomi seisoo,
Pojan parhaimpansa nyt peitti hautaan,
Miehen parhaan, tietäjän taitavimman,
Ystävän uljaan.
Veljet! pois on johtaja meiltä mennyt,
Pois, jok' oksat karsi ja tiemme neuvoi,
Jonk' ois turvin rientomme riemu ollut,
Voittomme varma.