"Sä tiedät missä Altain vuoret ovat? ne, joiden kukkuloilla on raitis ja kirkas olla, joiden laaksoissa lounattuulet kukkasia tuudittelevat, ja joiden seuduilla on siimettä? Koska tiedät, niin niiden kunnasten lomassa oli järvi, jossa lummekukat hyöstyivät, jonka pinnasta kummuilla oli huvitus kuvastellata. Sen järven rannalla oli eräs äiti lapsinensa, joita oli monta poikaa ja viisi tytärtä. Pojat ei kuulu tähän tarinaan, vaan tytärten nimet olivat: Tja, Erma, Unus, Kri, Uometar. Nämä lapset riemuitsivat rakkaudessa ja lemmessä, ja elivät niin, joten ei kukaan heimo enää elä. Lammin vedet olivat useammin tyynet, vaan jos joku tuulen puuskaus milloin tuli häntä tervehtimään, niin myhähteli sen muoto vähän, ja hienoja viriä vieri pinnalla. Silloin istuutuivat sisarekset aina venheesen, pieneen solakkaan ruuheen, ja soutelivat lammille, josta tuuli sitten hiljaa liekutti heidät rantaan. Näissä huvituksissa oli heillä kumppalina eräs nuorukainen, heidän veliensä metsätoveri. Mistä tämä oli kotoisin, ei kenkään tiennyt, kuin ei yläisistä taivoista liene tullut, joten muutamat sanoivatkin; se vaan on varma ja tosi, että se oli hoikka nuorukainen, jonka suonet juoksivat raitista verta, jonka käsivarret, ehk'ei paksut, kuitenkin olivat sangen jäykät, ja että sen silmä säihkysi tulta, ikäänkuin revontulten kauniimmat lävähdykset. Näiden tyttöjen äiti piti tätä nuorta kuin omana poikanaan, ja hellemminkin, ja tytöt puoleltansa rakastivat häntä kuin veljeänsä. Nämä lapset viettivät päiväkaudet metsässä, ei raateilla, niinkuin nykyiset ihmiset tekevät, sillä silloin ei tarvinnut kaskea polttaa, mutta muuten vaan, marjassa ja kukkasilla olemassa, ja sentähden, että rakastivat puiden huminata. Kerran tapasi koillinen ruskokin heidät jo eräällä kunnahalla istumassa, ja useasti sanoivat he nousevalle päivälle: 'terve kulta tultuasi!' Kerran viivähtyivät niin kauan iltaa kukkakummuillansa, että äitin täytyi heitä huhuellen kotihin etsiä, ja sitte kysyttyään, missä niin myöhään olivat, sai hän vastineeksi: 'tuo käki lauloi kukahteli kauniinta virttänsä, ja siitä emme ennemmin palata voineet.' Näissä kaikissa oli, niinkuin jo sanoin, mainittu nuorukainen heidän kerallansa.

"Vaan kantelen kielet eivät voi helähdellä niin hellästi, kuin heidän olisi vavistava siitä laulaessansa, mitä nyt tulee. Muuanna aamuna sisarekset olivat taas iloittelemaansa lähtemässä, kuin havaitsivat, että nuorukainen, heidän toverinsa, oli poissa. He etsivät, he huhuelivat; turhaan, hän oli poissa, eikä tullut koko päivänä eikä koko kuulla, ei milloinkaan! Silloin nousi tyttöjen kirkkaalle taivaalle uusi pilvi, jonka nimi on murhe, ja siitä ajasta lähtien se pilvi ei ole sulanut. Kumminkin sataa se aina, ja sitä sadetta sanotaan toisella nimellä kyyneleiksi. Moninaisia uusia mielialoja nousi tyttöjen aivoon. Päivän säteet olivat heistä kuumat, ja siimehen varjo kylmä. Lampi oli heistä kolkko, ja ruuheansa eivät kärsineet nähdä. Poissa, poissa oli se, jonka sydäntä vasten kaikkein sydän sykähteli. Niin silloin sanoi Uometar: 'voi siskot, kullat, älkäämme itkekö näin! — mitä me sillä voitamme? — Läkkäämme ystävätämme etsimään, kenties tuolla lännen saloilla…'

"'Läkkäämme, Iäkkäämme!' sanoivat kaikki, ja he läksivät, ja lauloivat virren äitillensä, joka, kotiin jääden ja silmät vettä kiehuen, kauan katsoi heidän jälestänsä, kunne viimein kokonaan katosivat. Siitä samosivat he yhdessä monta saloa, monta kangasta, ja näin kului paljo aikaa, mut ystävä jäi kumminkin löytymättä. Kerran olivat hyvin väsyksissä ja istuutuivat kaikki kiven ympärille, ja jalkojansa katsellessaan näkivät niissä punaisia naarmoja, ikäänkuin verta olisivat tihunneet. Siinä sanoi Tja: 'eikö olisi parempi, sisaret, että eroaisimme kukin haarallensa, ja niin hakien etsisimme ystävätämme, kenties hänet täältä lännestä viimeinkin löytäisimme, tätä tienotta rakasti se enemmän kuin muita?' Ja kuin toiset sisaret sanoivat siihen suostuvansa, niin virkki hän taas: 'vaan ennen erottuamme ottakaamme merkki, josta ystävämme iäti juohtuisi mieleemme, ja…'

"'Minkä olemme siksi merkiksi ottavat, eihän meillä ole mitään, joka siksi kävisi?'

"'Muistattenko hänen nimensä?'

"'Aina, aina!'

"'No niin hänen muistokseen, ja että kerran taas yhdyttyämme toisemmekin paremmin tuntisimme, ottakaamme, jakakaamme se nimi… Vaan minun vanhimman pitää teihin nähden saada puolta enemmän, eikö niin?'"

Tarinoija taukosi tähän, antaakseen minulle aikaa kirjoittaa, mitä oli haastanut. Sitte alkoi taas.

"Niin päätettyänsä erosi sisarekset, ehkä kyllä oli vaikea kunkin itsekseen lähteä. Mutta nyt heillä ei enää ollut samoja nimiä kuin ennen, nyt kutsuttiin heitä, milloin nämä sisaret läksivät puheeksi, nimillä: Vatja, Perma, Aunus, Ukri, Suometar. Mikä tuotti tämän muutoksen? Olisiko se ollut nuorukaisen, heidän kadonneen ystävänsä nimi, joka näin teki? Sitä en tiedä. Mutta kukin astui eri teitään, omalle haarallensa, toisistaan mitään tietämättä. Niin Suometarkin. Se kulki monta saloa, monta suota poikki; nousi kallioille, ja laskeutui niiltäkin; niin ahkerasti etsi ystävätänsä, että hieno valkea hamehensa paljon raiskautui, kuin ei malttanut oksiakaan edestänsä väistää. Matka edistyi paljon, vaan paljo meni aikaakin.

"Niin tuli viimein eräälle niemelle, ja senkaltaista nientä ei vielä ollut nähnyt. Se kasvoi kuusia, jotka tohisivat niin somasti, ja petäjöitä, joiden humina oli vähän jouhikanteleen laatuun; ja koivut myhähtelivät ja nyykäyttivät päitään, ikäänkuin olisivat heille sanoneet: voi kun on laulunne suloinen! Tämän niemen kainaloon, tyynen poukaman rannalle, seisahtui Suometar ja sanoi itselleen: 'Kuinka kirkkaat näiden kuusien lehvät ovat, ja näiden niinien oksat tuuheat! Tämän hongan ystäväksi tahdon ruveta, ja kotani sen kupeesen tehdä.' Ja vaikka suru vielä painoi hänen mieltänsä, niin oli toisinaan iloinenkin, ja toivoi vielä kerran etsittävänsä löytävään. Siitä kului aikaa. Mutta taas tuli uusia tapauksia.