"Muuanna aamuna, mentyään ulos kodastansa, Suometar keksi venheen lahdella rantaa kohti soutavan. Venheen maalle päästyä nousi siitä keskinkertainen vaimo, joka ei vielä vanhalta näyttänyt. Suometar katsoi vaan ja hämmästyi tulijata. — Likemmäksi tultuansa tämä ei tervehtinyt, niinkuin Suometar oli kotonansa nähnyt tehtävän, otti vaan ison hopeaisen ristin kaulastaan, suuteli sitä, milloin tätä ristiä milloin taivasta sormellansa osotellen. Kummako se oli, jos toinen näitä viittauksia ei ymmärtänyt, niistä enemmän vaan hämmentyen? Mut tulija vaimo ei miettinyt niin. Hän haastoi kielellään, jota Suometar ei tajunnut, vaan sitte näytti vihastuvan, ja silmänsä säihkysi ikäänkuin olisi sanonut: älä huoli, vielä sinä opit!
"Ja opettamaan rupesikin nyt täydellä toimella. Suomettaren pienessä majassa oli ennen kaikki niin somassa järjestyksessä, ehkä huonekaluja oli vähä, eikä nekään niin siistiä laatua kuin nykyiseen aikaan. Vaan tullut vaimo, joka näyttikin tässä emäntänä rupeavan elämään, muutteli kaikki toisin. Rahit ei olleet hänestä hyvät; niiden siaan asetteli 'penkit'; pirtiksi ei suvainnut Suomettaren majaa kutsuttavan: 'tupa' oli niinkin paljoa siistimpi. Aittaa sanoi 'puodiksi', sukaa 'gammaksi.' Ristinsä, jolla tullessaan Suomettarelle kuvaili, asetti perinurkkaan, ja käski hänen sitä monin kerroin päivässä kumartelemaan. Suometar kyllä vastusteli, eikä olisi näihin hänen mielestään joutaviin puuhiin ruvennut, vaan mikäs se oli täytyminen! Toinen pakotti, hänen täytyi totella.
"Kuin nyt oli kaikki oman pääpahansa jälkeen asetellut, alkoi vaimo Suomettarelle opetella kaikenlaisia uusia asioita, joihin tämä välehen oppikin, ehkä kyllä monesti kankealta tuntui, kuin piti päiväkaudet akan ääressä istua ja hänen nuhteitaan kuunnella. Silloin ilahdutti aina Suometarta, kuin pääsi ulkona askaroitsemaan, ja se tapahtui monesti, sillä eukko itse oli kodassa vaan, kaikki raskaammat työt tytölle jättäen. Tosin kivisti hänen hartioitansa illan tultua, mutta silloin katsahti aina taivaalle, ja kivistys lakastui; tosin lankeilikin puutakan alle toisinaan, sillä heillä ei ollut hevoista, puut olivat Suomettaren kannettavat; vaan siitä ei mitään pitänyt, hänellä oli metsässä ainoa huvituksensa. Hän meni siellä käydessänsä aina lähteelle, jonka ympärillä oli sankka metsä, istuihen kivelle ja ajatteli siskojansa ja sanoi itselleen: 'missähän lienet tänäkin iltana, jota etsimään läksimme, löytänenkö sinua koskaan?' Ja silloin puhkesivat hänen silmänsä vettä vieremään, ja kyyneleet juoksivat hänen kasvoillensa, mut muuttuivat maahan päästyänsä simpsukoiksi. Vaan hänen mielensä keveni, ja keveämmältä tuntui takkakin hänen kotiin mennessänsä. Sillä kerralla sattui se vaimo, emäntä, porstuan portahilla seisomaan, ja näki tytön itkeneet silmät. 'Missä olet näin kauan viipynyt, mikä sinulla on siellä metsässä itkettävä, kuin aina tulet vesissä silmin kotiin? Se ei käy laatuun, ja varokin, ett'en täst'edes kovemmin senkaltaista uppiniskaisuutta rankaise! Mene sukkelasti kotaan!' Tyttö meni, vaan kyynel vierähti nytkin hänen kasvoilleen, ja katosi simpsukkana ruuhkiin. — 'Mut joudu, joudu, kertova kieli, suihka silmäni, sukkelahan! Elkäte viikkoa viipykö siinä, mitä onnen tummista maista nyt tulee! Onniko liet sinä, tullut kohtaus, onniko liet, vai onnettomuus? Riemuko jalkasi askeleista Suomettarelle, vaiko kyyneleitä kylvellet vaan?'"
Näin äänteli tarinoijani tässä kohdin, ja ääntelemisestänsä tunsin, että hänen teki mieli laulamaan, sillä se ei ollut niinkuin tavallinen puhe, joka hänen suussansa juoksi selvästi ja kirkkaalla äänellä, mutta hyminä, hyrähteleminen ja ikäänkuin runomittaan pyrkiminen. Tästä päätin, että ne tapaukset, joista tuli kertomaan, olivat hänen mieltänsä liikuttaneet, ja toivoinkin hänen oikein suorastaan laulamaan rupeavan. Vaan sitä ei tehnyt, lieneekö pelännyt talon rahvasta unesta herättävänsä. Vähän aikaa mietteissänsä istuttuaan huokasi raskaasti, ja alkoi uudelleen.
"Näin Suometar tämän lännestä tulleen vaimon kanssa eli, ehkä monestikin kesä tuntui varimmalle, vaikeammalle, ja talvi kylmemmälle, kolkommalle, ehkä kadonnut ystävänsä juontui hänelle mieleen useammin kuin ennen itsekseen eläessään. Eräsnä talvisena aamuna istuivat kumminkin molemmat kodassa, sangen vierekkäin, sillä vanhempi vaimo opetti Suometarta helmiä rihmalle pujottelemaan. Tähdet olivat sammumaisillaan, taivas ruskotti kauniisti, niinkuin talvisella aamutaivaalla toisinaan on tapana, ja ruskosta näytti jo eräitä säteitäkin sinistä kantta kohden säihkyävän. Kuka ei tiedä, että kirkas tulija on silloin läsnä? Tuvan uunissa roihusi elelevä tuli, ja savu nousi lakeisesta jollotti taivaalle, niinkuin lakehen pyrkivä patsas korkeassa kirkossa.
"Silloin aukesi tuvan uksi, huurun perästä tuli vaimoinen ihminen sisään. Sillä oli harmaa hame päällä, päässä pitkä, punainen vaipan kaltainen huivi, joka peitti yläpuolen kokonansa, muuta ei avonaiseksi jättäen, kuin näön ja vähän kaulaa, josta keltainen helmirihma kiilahti. Vaimon muoto oli mustanpuhuva, kaita ja laiha, nenä näytti terävältä. Näistä merkistä olisi joku meikäläinen ihminen sanonut: se on mustalaisakka! Vaan Suomettaren emäntä sitä ei sanonut, katsahti vaan tulijata, ehkä näkönsä nähtävästi vaaleni, niin että Suometar luuli hänen hämmästyneen. Näin emäntänsä mielialaa kummeksiessaan, sävähti tytön itsensäkin sydän. Tullutta tunnusteli jo ennenkin nähneensä, mutta missä? Viimein juohtui hänelle mieleen, että tämä oli sama ihminen, jonka niin useasti oli lähdematkoillansa, joista edellä lausuin, nähnyt ympärillä olevassa metsässä puiden takaa kurkistelevan. Silloin ei se kumminkaan ollut yrittänytkään lähemmäksi. Vaan mikä kumma hänet nyt tänne toi?
"Meillä kuin kysytään tulleelta vieraalta: mitä kuuluu? niin vastaa se aina: eipä muuta kuin rauhaa! Mut emännän samalla kysymyksellä tätä mustamuotoista vaimoa kohdattua, se ei vastannut mitään, eikä istunutkaan, vaikka käskettiin. Tämä tuntui kummalta. 'Ei suinkaan se oikealla asialla nyt ole', sanoi vanhempi kodan asujoista, ja nyt muistui hänen mieleensä, että tämä akka oli jo ennenkin hänelle vastaan tullut, että siitä yhdynnästä oli paljo onnettomuutta seurannut, että … ja nyt alkoi päivä mustua hänen silmissänsä. Kuitenkin oli hänellä vielä siksi neroa, että kysyi häneltä, mitä asioitsi.
"'Tytärtäni läksin käymään', vastasi kysytty ilkeästi nauraen.
"Tytärtäsikö? kuka sinun tyttäresi on? huusi sekä vaimo että Suometar yhden ajoin.
"'Sinä!' vastasi hän, Suomettareen katsoen ja silmänsä niin lempeiksi pakottaen, kuin ikään voi.