"Mitkä työt ne sitten ovat raskaimpia, koska näitä meidänkin emännän vaikeimpia askareita kevyiksi sanoo, ajatteli Suometar itselleen, vaikka ei mitään virkkanut.
"'Äitisi lähetti minun sinua hakemaan, ja sentähden sanoin itseänikin äitiksesi, josta et pahastune. Se alkoi vanheta, talon toimet juoksivat hitaasti; jonka tähden hän viimein köyhtyikin ja hävisi kokonansa, ja antoi talonsa minulle, itse ruotihin meille ruveten. Ja kuin nyt lapsensa kaikki tapasi meillä, niin eli tyytyväisesti, mutta mielensä alkoi sinuakin tehdä. Sentähden sanoikin eräsnä päivänä minulle: minusta tuntuu, ett'en enää kauan elä; jos siis, hyvä emäntä, kuulustaisitte, missä nuorin lapseni Suometar on, se, joka minulle niin rakas oli, niin minä haluaisin häntä vielä kerran halata; paljo, sangen paljo on jo aikaa kulunut siitä, kuin oli eronnut sisaristansa, jotka tässä teidän armoissanne elävät, ja sitten eivät hekään ole hänestä mitään kuulleet. Niin sanoi äitisi minulle. Lähdetkö? Älä usko, että armoissa tulet elämään, joten äitisi, horiseva eukon hattara, sisaristasi virkki minulle, minä tahdoin vaan hänen sanansa uskollisesti kertoa. Ei, meillä on toisenlainen elämä.'
"Suometar ajatteli itsellensä: sisareni ja äiti tämän tykönä! jonka joukkoon minä en läksisi, vaikka henkenikin otettakoon! Tämän luona! Mikä onnettomuus niille raukoille olisi tullut? Joko siskoni olisivat yhteisen etsittävämme unhottaneet?
"Entä Vap…? kysyi hän, mutta sanat sammuivat hänen huulillensa, kuin katsahti vaimon päälle. Tämän muoto oli vielä enemmän mustennut, silmät kalahtelivat niin erinomaisesti, ja valkeat hampaat paistoivat sen suusta niin sanomattomasti, että Suometar säikähti ja katsoi anovilla silmillä emäntäänsä, joka kaiken aikaa oli äänettä ollut. Tämä yritti jotain sanoa, vaan toinen joka näki Suometarta ei hyvällä saavansa, töytäsi emännän päälle, ja…
"Siitä on sitten suuri tora ja kamppaus noussut, jossa ne kaksi mökissä elävää yhtä puolta pitivät, ja se musta, idästä tullut näitä kahta yksinänsä hakkasi. Viimein kävi niin, että se vanhempi, tytön emäntä, pääsi oven puolelle ja pakeni siitä, pakeni rantaan, pääsi venheellensä, työnti sen lahden aalloille ja — meni iäksi matkaansa. Kiireessään ei muistanut tavaroitaankaan, ne jäivät kaikki mökkiin.
"Mutta itseksensä jäänyt tyttörukka näki nyt sangen hyvästi omin voiminsa ei mitään voivansa, olletikin kuin toisella paitse tavallista luonnollista voimaa, oli vielä sekin, että vyöllänsä olevasta kukkarosta aina otti vähän väliä hienoja jauhoja, murahti niihin, samoin kuin tietäjät meillä suoloihin lukevat, viskasi sitten ilmaan, ja katso! jok'ainoasta jauhon kipenestä syntyi yhtäkkiä isoja pyöreitä perhoja, joiden siivet ja runko kiiltivät melkeen samalla tavalla kuin meidän hopearuplaiset. Niistä perhoista täytyi ilma niin mahdottomasti, että hengittäminen oli äkkinäiselle vaikea, ja tytön täytyi pihalle paeta. Täällä istuihen kannolle, ja ajatteli oloansa. Tulleen naisen ensimäiset sanat olivat, vanhemman vaimon paettua, hänelle vakuuttaneet, että tulija ei ollut säästävä, sillä se oli sanonut Suomettaren jättävänsä tähän entiseen mökkiinsä asumaan (äitin ja siskojen luokse menentäkin oli siis hänen omia valheitansa), vaan itse joka päivä luvannut käydä häntä katsomassa, ja sitä paitse alituisen vartijan kotoansa uhannut lähettää, jonka heti piti Suometarta kovilla aseilla kurittaman, ell'ei totteleisi, ja katsoman, ett'ei päivällisestä työstä mitään tekemättä jäänyt. Selvästi näki poloinen, että jos ennen, toisen vallassa, oli vaikea ollut kadonnutta ystävätänsä etsiskelemässä käydä, niin muuttui se nyt aivan mahdottomaksi, ja mahdotointa oli, häntä edes ajatellakaan. Kuta enemmin tulevata aikaansa ajatteli, sitä raskaammalta tuntui se vaan, pimeyttä ja huolta edessä, takana, molemmilla puolillansa, niin että viimein ei enää jaksanutkaan pitäytyä, kyynelten salvat olivat heikot, ja vedet alkoivat hiljaa, vaan kuumasti lähteistään kiehua, norahtelivat immen poskille, joilta kirkkaina helminä maahan tipahtelivat. Silloin alkoi kuulua hiljainen, ihana kantelon soitto, niinkuin kaukaa metsässä olisi hellästi helissyt, ja ääniä joiden suloisuutta Suomettaren korvat eivät vielä olleet kuullunna. Ne lauloivat:
"Älä itke, armas impi,
Älä, vaivainen, valita!
Mi apu itkusta sulle
Mikä kyynelten kylystä!
Silmäsi kovin sulavi,
Kerät kultaiset kuluvat,
Sammuvi säteihen säihkyt,
Tähtituikut tummenevat.
Siitä tulvien tulosta,
Siitä murehen menosta!
Rintasip' on raukenevi,
Syän surkea sujuvi,
Povesi pakahtunevi,
Ja mieli menehtynen,
Niistä pilvistä polojen,
Niistä huolen hattaroista!
Paljon kestit, paljon kärsit,
Kärsit paljoa poloa,
Paljon kestit, kestä vielä,
Kestä kylmiä kylyjä,
Kestä kuormasi kovuutta,
Kanna kaihoa katala,
Sieä suuren survimista,
Suuren niskan nakkeloa,
Sieä syytönkin sysintä,
Lykkelö kovan kovakin. —
Näetkö, kuten tulevi,
Kutenka kohotteleksen
Kultaisen ruson kipunat,
Säihkyvät säesärämät,
Nep' e'ellä ääntelevät,
Eelläpä helähtelevät
Tietä kirkkahan tulijan,
Matkoa ison jumalan;
Se sun auttavi akasta,
Päästävi pahan parista;
Sill' on ankarat aseensa,
Väkevät varustimensa,
Tappara tuliteräinen,
Kalpa kaiken kunnollinen,
Se on toivoa tukiva,
Taivosista tänne tullut,
Se on Luojan lähettämä,
Valon valvova isäntä,
Kahleihen kolistelija,
Koston kultainen kuningas!
Siitäp' on apu sinulle,
Turva kaiketi tukeva.
Älä itke, armas impi,
Älä, vaivainen, valita,
Mi lepo itkusta sulle,
Mikä kyynelten kylystä!
"Tämä laulu vaikutti Suomettaressa kummallisesti, ja lohdutuksen virvoittavan nesteen tunsi siitä sydämmehensä valuvan. Kyyneleet pyyhkäsi pois kasvoiltansa, hänen silmänsä paloivat kirkkaammin, posket helottivat hellemmällä ruskolla, koko hänen luontonsa oli kuulakampi; ja niinhän tuota sanotaankin, että kyynelten sydämmessä-kiehunta on yhtä katkera mielelle, kuin ukon raskaat pilvet ovat ilman iloa tympeyttävät, ja että mieli, niiden tulveiltua, kevenee ja kirkastuu samoin kuin ukon sadettua leivo taas kevyillä soutimilla päivän aalloilla luikertelee. Yksi ainoa asia vielä huolestutti Suometarta. Laulu ja soittelo olivat hänestä niin tutut, ne äänet, joiden hyminä nyt oli metsästä kuulunut, oli hän jo ennenkin kuullut, varmaan kuullut, niin päätti hän, mutta missä, milloin, unessako, ilmisissäänkö, sitä ei muistanut, jos ei kotonsa laaksoissa ennen lasna ollessansa olisi…? Kuitenkin meni sangen toivovalla mielellä takaisin kotaan, päättäen kaikkia nykyisen emäntänsä mieliä palvella, kunne toivottunsa, kunne ikävöitynsä tulisi."
* * * * *
"Päivä oli eräsnä kevätkesän iltana lännen syliin vaipumaisillaan. Rannan aallot olivat tyynet, ja metsän hongat olivat hohisennan hetkeksi unhottaneet. Muuta ääntä ei kuulunut kuin käkösen kukahteleminen tuolta lahden toiselta rannalta. Silloin oli Suometar lähteellensä menemässä, sillä siellä vietti ainakin illan suloisuuden, siellä iloitsi ja siellä itkikin. Tänä iltana oli hän erinomattain kevyt mielessään, hänen viimeinen päätöksensä ja sammumatoin toivonsa antoivat hänelle riemua. Lähemmäksi tultuansa keksi puiden keskitse vieraan lähteellä istuvan. Se oli hoikka nuorukainen. Suometarta hämmästytti vähän, ja hän sanoi itsellensä; kukahan se kuitenkin lienee, tuo nuori mies, sen olen nähnyt niin usein näillä seuduin astuelevan? Voisikohan tämäkin emäntäni lähettiläitä olla, niitä, joita niin uhkasi tänne metsiin laittaa? Väjyisikö hän minua, konehtisiko hän kukkiani anastaaksensa? Vaan — sen silmä loistaa niin lämpimästi, niin uskollisesti, ja häntä ennenkin nähdessäni on mielestäni tuntunut, ikäänkuin jos se minulle hyvää toivoisi, vaikk'ei koskaan ole puheille antautunut — minä menen kuin menenkin, eihän tuo mikään peto olle. Kiireesti astui nyt lopun matkaa, ja tuli lähteelle. Vieras ei paennut, nousi vaan seisalleen ja tervehti, ja kohta alkoivatkin hyvin hyvät ystävät olla, sillä seuraava puhe nousi heidän välillänsä."