Nuorukainen. Kuinka kirkas tämä lähde on, ja nämä kukat kuinka kauniit! Onko nämä sinun?
Suometar. Minä olen tottunut tässä käymään, lähteen kuvaste on minusta niin suloinen, ja kukkia olen aina lempinyt, ne ovat parhaat ystäväni.
Nuorukainen. Niinpä olen sinun näissä metsissä kävellessäni monesti havainnut tässä istuvan, ja toisinaan näin itkeväsikin.
Suometar. Mutta mitäs sinä niin alinomaa täällä asioitset, kuin aina olen suvis- ja länsipuolitse tämän paikkani nähnyt sinun kävelevän; useasti on mieleni askeleistasi vavahtanut, kuin pelkäsin, että olisit… Mutta nyt, nyt en enää pelkää sinua, vaan asiasi kumminkin tärkeä lienee, kuin niin aina täällä oleksit, täällä meidän korvissa, joita ei muut rakasta kuin…?
Nuorukainen. Niin vaan minusta on korven humina hyvä kuulla.
Suometar. Korvenko humina? eikös teidän puolella ole…?
Nuorukainen. Ja korven kukka kaunis katsoani.
Suometar. Meidän kukista ei ole paljon katsottavaa, nämä ovat vaan sammalkukkia kaikki, lieneehän noita muualla paljon ihanampia. Muu syy sinulla on, mikähän lieneekin, täällä käydä?
Nuorukainen. Tämä lähde on minusta niin lemmittävä, että sen kirkasta vettä juomaan olen tullut, ja sen reunalla rastaan yövirsiä kuunnellut.
Suometar. Silmistäsi näen, ett'et tarkkoja tosia sano; totta puhuessasi et aina noin myhähteleisi, kuin nyt näen tekeväsi. Mut salkkusi, mitä siinä on?