Nuorukainen. Tässäkö? Siin' on monta kallista helmeä.
Suometar. Mistäs ne olet saanut?
Nuorukainen. Täältä metsästä olen niitä keräellyt, varsinkin tämän lähteen kukkareunoilta, ja…
Suometar. Kuka niitä on tänne saattanut, empähän minä ole yhtään nähnyt?
Nuorukainen. Omilta poskiltasi on jok'ainoa helmi heinikon kätköön kadonnut, ja siitä kätköstä olen ne etsinyt. Tahdotko nähdä, miltä ne näyttävät? (Aukaisee salkkunsa.)
Suometar. Voi kuinka kaunis vyö, paljaista helmistä ja simpsukoista kudottu! Mutta mitä sanoit — nämä minun poskiltani…? Mahdotontahan se on; minun poskiltani kyllä on toisinaan … kyynel maahan herahtanut, vaan helmiä, niistä en tiedä mitään!
Nuorukainen. Ja ennenkuin tiesitkään, ne kyyneleet muuttuivat näiksi kirkkaina loistaviksi pisaroiksi.
Suometar. Sitä en ymmärrä, mutta kaunis, sangen kaunis on tämä vyö; kuka sen on tehnyt?
Nuorukainen. Sen teentä ei isoa aikaa ottanut; helmien yhteen kutominen on minun tekemäni.
Suometar. Kirkas on kulta, joilla sen olet kirjaellut, ja helmet välähtelevät niin kummalla säihkyllä. Katsos näitä sinisiä, jotka olet asetellut ikäänkuin pohjaksi, kuinka niiden loisto on armas! Ja noita valkeoita, jotka niiden keskestä niin kuulakasti tuikkaen paistavat, ja noita kellertäviä, jotka reunoilta säihkyävät! Tiedätkös, minä kutsuisin noita sinisiä taivaaksi, näitä valkeita tähdiksi, ja noita reunoilla olevia, keltaan vivahtavia, revontuliksi; eikös se kävisi laatuun?