Täänkaltaisen hengähdysajan luulin ukon nytkin itsellensä ottaneen, panin, viimeiset sanat kirjoitettuani, kynän pöydälle ja odotin, odotin. Mikä kumma ukolle on tullut, kuin ei virka mitään! arvelin itselläni, ja viimein jo rohkesin kysyäkin: näinkö poikkinainen tämä onkin satusi, vastahan minä luulin sen alulla olevan? Ukko ei vastannut, ennenkuin vähän ajan perästä: "jo se loppui; voisi kyllä häneen lisätäkin, vaan taatto vainaaja ei sanonut enemmältä, enkä min' ole häntä muiltakaan kuullut tät' etemmä."
No, vaan eihän tässä vielä ole muista kuin Suomettaresta puhuttu, eikä sitäkään kunnolla loppuun, ja toisista sisarista emme tiedä mitään. Kumminkin sanoit alusta tätä viiden tytön tarinaksi? Sopivampi olisi ollut: poikkinainen satu Suomettaresta.
"Ka pane nimi, miksi katsot, siitä vähä huolta, vaan enempätä min' en osaa sitä; ehkä muilta sattuisit lisän saamaan," vastasi ukko ja panihen tilalleen. Kuin kernaasti vielä olisinkin kirjoittanut satua, niin ei se kumminkaan käynyt laatuun, kuin kirjoituksen aine loppui. Minun täytyi siis häntä seurata.
Päre oli jo, pala toisensa perästä, pitkinä hiilen kokareina lattialle pudota risahdellut, ja viimein lyheni niin, että tuli tuli rautaan asti, leimahti siinä vielä eräitä kertoja ja — sammui.
Vaan minun ajatukseni eivät sammuneet. Se poikkinainen satu, jonka nyt olin kuullut, oli johduttanut minut ennen tuntemattomiin tienoihin. Mieleeni astui sadun alussa mainittu tyttöjen koto, jonka ukko paljon paremmin kuvaeli kuin tässä on voituna sanoa, ne viisi sisarta ja niiden äiti. Siitä ajattelin sitä kummallista nuorukaista, jota tytöt läksivät etsimään. Kunne olisi tämä heidän rakkaansa saanut, kunne joutunut, kuin eivät sanaakaan enää olleet hänestä kuulleet? Olisiko hän mihin vaivaloisiin eli onnettomiin kohtauksiin joutunut, niihin iäti hukkunut? En tiedä, mikä siihen lienee syynä ollut, vaan tät' en voinut uskoa. Tarinoija sanoi häntä jaloksi nuorukaiseksi, uljaaksi sankariksi, sentähden luulin hänen vaaroistakin voineen selvittäyä. Vaan jos nyt elossa olisi, oliko tyttölöille mahdollista häntä koskaan tavata, ja milloin olisi se tapahtuva? Jos mieleni silmät sitten Suomettareen yksinänsä loin, niin ei siitäkään tullut suurta lohdutusta. Hän oli nähnyt suurta kurjuutta ensimäisen holhoajattarensa aikana, ja nyt oli jäänyt toisen käsiin, vielä pahemman, paljoa kovemman, tuskin ihmiseksi verrattavan noita-akan. Kuinka olisi tästä pääsevä, kuka hänet siitä orjuudesta pelastava?
Täänkaltaisia kysymyksiä kokoutui mieleeni toinen toisensa päälle, ja ne valvottivat minua, niin että levotoinna heittelihen tilallani. Viimeinkin levähytti tervetullut Unonen kuitenkin siipensä minunkin päälleni, silmäni vaipuivat kiinni ja minä nukuin.
Vaan ilmisolon ja unen välillä ei sanota sen suurempaa eroitusta olevan kuin se, että edellisessä mainitaan ruumiin olevan valtavamman, jälkimäisessä mielen. Niin kaiketi se minusta näyttää, kuin jälestä päin arvelen, mitä minulle sinä yönä tapahtui. Nukunta ei estänyt ajatuksiani samaa juonta juoksemasta, jota valvoessani olivat rakastuneet kulkemaan. Minä olin Suomettaren nykyisessä kodissa olevinani. Sen mustamuotoisen akan, jonka satu sanoi Suomettarelta kodan vallanneen, muistan vielä ja ainakin hyvin selvästi, minkälainen se oli. Pitkänsolakka ja keski-ikäisen näköinen oli hän, hänellä oli musta, leveillä punaisilla rannuilla juoviteltu hame päällä, ja tulipunainen korkea säpsä päässä. Vaan kaikkein kummin oli se, että milloin tyttöön taikka minuun katsahti, niin silloin löyhähti aina suusta ja sieramista savu, jonka tulikivelle haiseva katku oli niin katkera, että äkkinäinen oli pakahtua. Ja tuon joukossa on Suometar rukan täytynyt niin iso aika ikäänsä viettää! ajattelin minä itselleni ja luulen, että kyynel herahti silmääni.
Ikään olin jäähyväiset ottaa, sillä jos tytön tila kyllä liikutti mieltäni, niin näin itsekseni akkaa vastaan ei olevan yrittämistäkään, ikään olin siis pois lähtemässä kumppalia avuksi etsiskelemään, kuin porstuasta kuului iso hälinä ja jalan polku, ja tytön koko ruumis kävi vapisemaan. Tulijat ei olleet siis hänelle toivottuja, kuin niin pelkäsi heitä, jonka tähden minäkin päätin katsoa, mitä ne olisivat.
Kuka voi hämmästykseni selittää, kuin näin, kunkalaisia tulijat olivat! Pieniä, kuin kirkonväen sanotaan olevan, mustia, kuin kattilan kylki, aseilla ja pienellä pussilla varustettuja miesikö-, poikako-nalikoita tuli tuvallinen. "No, saittenko jo sen uppiniskaisen voitetuksi?" kysyi emäntä, joka hyvin iloisilla silmillä tulevia apulaisiansa katsoi. Kysymystä vastaamaan tunkeutui eräs vähän pitempi, joka päämieheltä näytti, heidän joukostansa, ja sanoi: "näittä suoloittasi, joita joka miehellä on kaulassa pussi, en tiedä kuinka olisi käynyt. Me aloimme jo väsyä, naisen väki alkoi olla voiton päällä, silloin ärjäsin: 'pussista, pojat, solkkovoita tuuleen!' Tuuli oli meidän puolella ja vei kaiken tämän kirkkaan tuhkan toisten silmille, josta eivät tietäneet, mitä tekivät, alkoivat vaan hurjentuneina toisiansa leikata. Siitä ei ollut meidän vaikea mennä heidän sivuitsensa tyttöä kohden, ja nyt odottaa se tuolla ulkona sinun tuomiotasi, korkea ruhtinatar." "Hyvä! vaan ennenkuin levolle pääsette, voitte tätäkin vähän korjaella, sanoi hän ja katsoi Suomettareen, se on kaiken teidän poisolo-ajan niin tottelematon ollut." Minä vapisin, millä tavalla olisi tämä korjaus tapahtuva? — Kuin jouselta ammuttu nuoli töytäsi nyt koko näiden menninkäisten joukko, päämiehen viitattua, tytön päälle, eräs kapusi jo hänen olkapäilleen, eräät…
Mut silloin kuului ulkoa hirmuinen pamahdus, ja sen päälle jalo hohisenta, niinkuin suuri tuuli olisi noussut, tupa oli savua täynnä, eikä hiiskaustakaan kuulunut, vaikka noita-akan apulaiset ikään olivat semmoista rähinää pitäneet. Minä kiirehdin ulos.