Nyt muuttui koko oloni yht'äkkiä, Minä olin olevinani suurella summattomalla aavalla lakealla, jonka kahden puolen oli isot synkät tammimetsät. Koko lakea, niin kauas kuin silmä kantoi, oli rahvasta täynnä, niin että minusta tuntui kaiken maailman kansa tähän kokoutuneen. Kaikki olivat juhlapukuihinsa vaatetetut, miehet sinisillä kauhtanoilla, vaimot valkeilla esiliinoilla. Ja vaikka puolipäivän säteet kuumasti paahtoivat, niin ei heitä kumminkaan näyttänyt väsyttävän, näkyivät ikäänkuin jotakin ereskummallista ja juhlallista odottavan.
Mutta rahvasjoukon keskessä oli yksi kohta tyhjä. Sille paikalle oli istuin valkeasta kivestä rakennettu, ja kaikin puolin kullalla ja hopealla huoliteltu. Vaan itse istuin oli kallisarvoisella samettipeitteellä katettu, ja sen sametin reunat välkkävillä helmillä päärmetyt. Istuin oli tyhjä, vaan siihen sanottiin kohta istujia tulevan, ja rahvaan niitä odottavan. Sen juurella istui neljä valkeaveristä, taivaankaunista impeä, kaksi kummallakin puolen. Ne olivat lumivalkeissa vaatteissa, kalleilla sinisillä vöillä vyötetyt. Heitä näkyi sama odottava, sama toivova mieli ilahduttavan kuin rahvastakin.
Yht'äkkiä nousi rahvaassa suuri humina, ja kaikki huusivat, itäpuolista metsää osottaen: tuolla! tuolla! Minäkin kääntäydyin sinne päin, ja sanomatoin on se mieliala, johon jouduin, kuin havaitsin että sama noita, jonka vasta olin nähnyt Suometarta kiusaavan, metsän reunasta liikkui apulaisineen rahvasta kohdin. Minä ajattelin: sitäkö vasten tämä rahvas on kokoutunut, sitäkö vasten tässä nyt juhlaa pidetään? Vaan kohta kuulin jyrähdyksen, ehkä taivas oli aivan selkeä, ja ukonnuoli kiisi akkaa kohden, räsähti, noita katosi — mutta siltä paikalta alkoi pieni savu pöllytä, rahvas siunasi: Jumalalle kiitos! ja nyt arvasin, kuinka noidan oli käynyt.
Nyt loi rahvas silmänsä toiselle puolelle. Hiljainen soitto alkoi kuulua; kaikki paljastivat päänsä, ja soittelon ääni vaikutti niin jalosti, että tässä summattomassa joukossa olisi kyyneleenkin tipahduksen kuullut, niin hiljaa olivat kaikki. Kuitenkin uskalsin eräältä vieressäni seisovalta mieheltä kysyä: ketä tähän odotetaan? Hän katsahti minuun kummeksien, kuin sitä kysyin, jonka kaikki mailma tiesi. Kuitenkin suhahti korvaani: "tähän odotetaan Suometarta; nuo neljä ovat sen sisaret, mutta se tulee sen nuorukaisen, heidän lapsuutensa ystävän kanssa, jonka hän on löytänyt, jota kaikki toivoivat." Nyt selvisi kaikki minulle.
Kohta lehahtikin kirkas, säteiltä ympäröity vaunu, vedetty neljältä valkeasiipiseltä hevoiselta, istuimen eteen, ja siitä astui nuorukainen, jonka kasvot paistoi kuin aurinko. Se auttoi neitisen vaunuistaan, jonka ilolla tunsin Suomettareksi. Hän oli vaatetettu aivan samalla tavalla kuin odottavat sisarensa, sillä eroituksella vaan, että hänellä oli helmistä loistava vyö vyöllään ja kirkas seppele otsalla.
Molemmat riensivät niitä neljää kohdin, vaan soittelo muutti vähän luontoansa, se helisi niin, joten kielten ääntä ei ole kukaan tainnut kuulla.
Sisarekset ja nuorukainen halasivat kaikki toisiansa ikäänkuin yhdellä sylellä, ja syvä, rajatoin ilo leimahteli heidän silmistänsä.
Mutta rahvas itki ilosta, minäkin tunsin kyynelten lämpimän kasteen kasvoillani ja — havaitsin.
Viiteselitykset:
[1] Terve, ukko Suomalainen.