LYYLI. Kaikki ovat unen helmoissa, aavistamatta uhkaavata vaaraa.
Jokohan isä on liikkeellä? — Vielä voisi pelastus olla mahdollinen.
Mutta kohta ei ole Vallinkosken tehdasta enää.
Mikä vangitsi kieleni eilen, että varoituksen sana jäi sanomatta? Puhdistuuko minun häpeäni sillä, että vielä tulen osalliseksi tähän rikokseen? Voi kostonhimoa, kuinka viekas se on anastamaan vallan ihmisessä! Vaikka ensi hetkestä olen ymmärtänyt, että tämä koston yritys vie väärään… Alpo yksin on syyllinen. Nyt tulevat kärsimään työmiehet ja patruunan perhe. Niin hyviä kuin he ovat minulle. Ja Vilho! Siinäkö mun kiitollisuuteni? Tiedän että yön pimeydessä vihamies väijyy, mielessä hirveät aikeet, mutta en ilmoita, en saa suutani auki. Se ei ole rehellistä.
Vilholle voisin puhua, jos hänet löytäisin. Nyt vasta kun vaara on niin lähellä, voisin. Mutta uskaltaisinko herättää patruunan, uskoa salaisuuteni hänelle —? (Kiireesti vetäytyy syrjään, kun Vilho ja Ijäs tulevat, kalastusneuvot käsissä, keskustellen, oikealta).
IJÄS. Voin mie viel koettaa. Täst aamust yl' ku sais' lykkäytymmää', kyll se siitt lauhtu's koko lakkohomma, mie luulen.
VILHO. Ehkä olisi parasta patruunankin saapua kokoukseen, vaikka myöhemmällä? Herättäisimmekö hänet? (Aikoo sisälle.)
IJÄS. Em mie neuvo sitä. Eppäilööt jo minnuuki ja inssinyörii.
VILHO. Mennään sitte me ja tehdään parastamme!
IJÄS. Ratkiaaha ehkes assii, män'pä syttee taikk savvee'. (Menee vasemmalta. Vilho aikoo seurata, mutta)
LYYLI (kuiskaa). VILHO!
VILHO (pyörähtää takaisin). Mitä? (Ijäksen jälkeen.) Odottele siellä hiukan, Ijäs, heti tulen. (Lyylille.) Valveilla sinäkin ja jalkeilla?