ALPO (tulee oikealta ja antaa hänelle kaksi kirjettä tarkastettavaksi).
ANTERO (silmää kirjeitä). "Armo olkoon teille ja rauha Jumalalta!" Onko tämä täysjärkisen ihmisen tekoa? Bochumiin, Vinternhuriin! Kiusallasiko sinä semmoista teet?
ALPO (hymyillen). Koetteeksi, ei muuta varden. Näkevät vakavan kantamme. Luottamuksemme Jumalaan tulee palkituksi sillä, että itse saavutamme ihmisiltä luottoa.
(Menee juomaan kahvia).
VILHO. Taivaallisen isän luottoa on jo liijan moni käyttänyt.
(Miettii.) Kuinkas se olikaan —?
(Naurahtaa.)
ANTERO (sill'aikaa Alpolle, antaen kirjeet). Ei muuta kuin tilaus: kolme terässorvia ja kymmenen veturin akselia! Käännä saksaksi, jos osaat. (Vilholle.) Mitä?
VILHO. Johtui mieleeni soma juttu, jota kertoivat talvella Helsingissä. Hyvin kuvaava. Jumaluusopillisen tiedekunnan kassan oli kassanhoitaja hävittänyt —
ANTERO. Pistänyt poskeensa … juonut?
VILHO. Niin kait. Oli sitte lohduttanut tiedekuntaa sillä että Jumala kyllä palkitsee vahingon.