Tuuterkaivenius. No, mitä hyötyä heistä sitte on?
Marjatta. Niille ei anneta lupaa mitäkään tehdä, sensuhteen että he sitä pikemmin tulisivat parempiin ajatuksiin. He eivät tarvitse pidellä veistä eikä kahveliakaan, vaan heitä syötetään aivan niinkuin pieniä lapsia. (Kantajat etäytyvät kuormanensa).
Tuuterkaivenius. Niinpä kantaa sitte tuo uutuus-kiihko, joka minun aikoinani kukoisti, kauniimpia hedelmiä! No, löytyykös nyt montakin köyhää nykyseen aikaan?
Marjatta. Ei niin yhtään.
Tuuterkaivenius. Ja syy siihen?
Marjatta. Syy? syy on oikosin ja yksinkertaisin mitä maailmassa löytynee. — Nyt, näet, ei enää ole metsä-herroja ensinkään, eikä yhtäkään vaivaisten-holhokuntaa. (Eräs mies, mielikuvallisesti ja naurettavasti koristettu, hyppii nelinköntyn, mutta toinen jalka ilmassa, poikki teatterin ja häviää sillätavoin).
Tuuterkaivenius. Mikäs tuo tuommoinen herra ja mestari on?
Marjatta. Se on päivän kaunokainen, yksi päivän paraimpia sankaria, joka on lystäys-kävelyllään aivan saman tavan mukaan, kuin viimeisin muoti-kuvaus on määrännyt ja osoittanut. Hän tosin on kuin leijona — jalka häntänäki; vaan se muoti tulee peruutettavaksi, sentähden että kadut siitä liioin kuluvat.
Tuuterkaivenius (itsekseen). Mieleni on oikein häiriöksissä siitä kaikesta, mitä olen nähnyt ja kuullut, niin että minä unohdan pää-asiani. Minun täytyy saada tietoa, jos nyt näinä aikoina vielä muistetaan minun nimeäni, ja jos jälkimaailma antaa minulle sen oikeuden mitä ansaitsen. (Kovasti). Kunnioitetaankos nyt vielä suurten esi-isien muistoa? — (Katsoo oikealle puolelle pitkin rantaa). Minä tuossa näen Porthanin vartalo-kuvan, ja tuolla etempänä joen penkereellä Agrikolan, jota aivottiin toimeen saada minun aikoinani. Missä se seisoo teidän muinais-jättöjen keräys-huone?
Marjatta. Sehän se onkin lystillinen rakennus se, sillä se seisoo pyörillä. Yhtenä päivänä se seisoo Mäntyharjussa, toisena jo Sysmässä, kolmantena taas Iitissä Lyöttilän kylässä ja neljäntenä se jo on Orimattilassa, Malluksen tienoilla.