Nyt tulee vuoro kreekkalaiselle muinoisjätteelle (tarttuu kiini kipsipäähän ja laulaa:)
Mitä! etkö sinäkin jo haudo tipo tiehes!
Jos on noukkas lyhytkin, niin minun pitkä lienee.
Ihmismielen ylpeys, se loppuhunsa lankee;
Kauneus ja koreus, ne — tyhjiksipä raukee.
Kaikki oomme nenättömät sadan vuoden päästä,
Enpä siis mä enempätä sinuakaan säästä!
(Viskaa kipsipään ja muita romuja ulos samasta ikkunasta).
Ulos kaikki tyyni, — minä olen jo pois luonnostani — minä riehun; — jokainen kappale, minkä viskaan pois, ottaa aina kiven vähemmäksi sydämeltäni (alkaa taas laulaa yhä samalla nuotilla:)
Hyvä aina hyvänä se iänkaiken säilyy,
Vaikka se ei kullassa ja sametissa häily.
Se on meille onneksi tok hullutuksissamme,
Kun ne kuolemattomiksi ei jää muistoksemme.
Toinen toista torumaan me tottununna oomme,
Haudassa ne sopimaan viel' tottuut meidän luumme!
Nyt on vaan tähteenä tuo kivikuva tuolla peitteen takana — ulos sekin; — tästä lähin tahdon minä suosia ainoastaan — (juoksee esivaatteen luo, joka samassa vedetään syrjään, ja nyt tulee näkyviin hyvin valaistu vaihos, josta Totuuden Jumalatar näkyy voitollisena, ollen voittanut valheet ja harhailukset). Totuuden Jumalatarta! — (lankee polvillensa ja ojentaa molemmat kätensä vaihosta vastaan).