Ilma. Ne onnettomat muinoisuukset ovat ryöstäneet häneltä ymmärryksen.
Tuuterkaivenius (katselee ympärillensä, jonka jälestä hän tarttuu Ilman ja Heimosen käsiin). Hyvät lapseni! heittäkää minut yksin! antakaa minun tulla tuntoihini, — kaikki on tuleva hyväksi jälleen, jos minä vaan — — kas niin — — (johdattaa heidät sivuovelle) menkää nyt sisälle.
Heimonen (Ilmalle). Menkäämme sisälle, vaan pitäkäämme tarkka vaari hänestä (he menevät sisään sivuhuoneesen).
(Paikka pimenee).
Kahdeksastoista kohtaus.
Tuuterkaivenius. Muinoisuudet! niin, ne ovat ne kirotut muinoisuudet, jotka ovat syyt kaikkeen tähän! pois semmoiset! pois, minä en milloinkaan tahdo niitä enää nähdä! (tarttuu savi-askeaan ja laulaa samalla nuolilla kuin C. A. Gottlundin: "Minä olen poika, jot' ei surut paljon paina" j.n.e.)
Villitykset luotani jo pojes minä viskaan,
Noiden kanssa päätäni enää en pieksä koskaan.
Ikkunasta pihalle mä tuon nyt heti paiskaan,
Häntä en ihaile tässä — tuota moukka raiskaa.
Kyllä noita moukkijoita maailmahan säästyy,
Tuhansina vuosina ei niistä ole päästy!
(Viskaa saviaskean ja muita muinaisjätteitä ulos ikkunasta).