Siivettyinen. Älkää niin sanoko, hyvä rouva Noukkanen, minä olen alhainen, vähäpätöinen ristiveli, enkä toivota mitään korkeimmin kuin taivaallista siunausta tähän taloon.
Rouva. Ah! miten, kunnian-arvoisa nimineuvos, teidän viimeinen innokas saarnanne oli kaunis ja liikuttava! Ne siitä itkivätkin kaikki ihmiset, ja itsekin viruin minä kaiken yötä ja itkin, sen minä tunnustan (kaivaa silmiänsä).
Siivettyinen. Älkää niin sanoko! itsestäni minä mitään en voi, se on korkeampi voima, joka minut on välikappaleeksensa valinnut. — Me olemme kaikki yhtä suuret syntiset.
Rouva. Minä sen tunnustan, että jos te, kunnian-arvoisa herra nimineuvos, ette olisi niin hyvä ja kunnioittaisi useasti käynnillänne meitä, niin olisin minä jo kauvan sitte heittänyt tämän vaivaloisen ja kiittämättömän palveluksen.
Siivettyinen. Älkää niin sanoko, hyvä rouva! minä toivoisin että niitä olisi montakin niin tunnokasta ja Jumalaa pelkääväistä ihmistä maailmassa, kuin te rouva olette! Katsokaa tätä, sallikaa minun antaa tämä piplia, niinkuin muistoksi suosiolliselta ystävältä (ojentaa hänelle piplian).
Rouva (ottaa sen vastaan ja kumartaa syvään). Kutenka osaisin minä kiittää niin paljosta hyvyydestä! Ah, miten soreasti tämä on nidottu!
Siivettyinen. Kuinkas meidän hyvä Ilma-mamseli tänäin voipi?
Rouva. Ah! hän hyvin ikävöipi teitä tänne, kunnian-arvoisa herra nimineuvos. Minä sen tunnustan, että sinä päivänä, kun saisin nähdä kunnian-arvoisan nimineuvoksen ja Ilma-mamselin seisovan vihki-tuolin edessä, ummistaisin minä tyytyväisesti silmäni.
Siivettyinen. Älkää niin sanoko, minä olen köyhä mies, ja Ilma-mamseli otattaa suurta rikkautta; niinhän se on, hyvä rouva Noukkanen?
Rouva. Kyllähän prohvessorilla on vähimmäkseenkin satatuhatta, ja Ilma on ainoa lapsi.