Paroni tarkasti opettajaa, ikäänkuin tutkiaksensa, oliko tuo puhe ivaa vai sulaa yksinkertaisuutta, mutta vihdoin osoitti hän kädellään, ett'ei hänellä enään ollut mitään sanottavaa, vaan että opettaja sai mennä. Puolen tuntia tämän jälkeen meni paroni katsomaan työväkeänsä, jolloin hän sattumalta tuli kulkemaan sen sivurakennuksen ohitse, jossa opettajan huone oli. Paroni seisattui auki-olevan akkunan ääreen ja kuuli kummastuksekseen sanoja, joita ei hän ensinkään ymmärtänyt. Hän kuuli, miten opettaja ensin ääntevästi luki edellä ja miten poika sitten samat sanat matki surkealla nuotilla. Sanat olivat:
"Alef Beth Gimel Daleth He Baw Drasin Eheth…"
"Mitä hiiden kieltä tuo on?" kysyi paroni.
"Nethän ovat heprean kirjaimet", ilmoitti opettaja.
"Mitä herranen aika!" huudahti paroni, "tuumaako herra ajaa poikani päähän heprean kieltä? Onko herra varsin riivattu?"
"Mutta herra paroni", vastasi Kalle, "heprean kieli on ihanaa ja minä olen itse…"
"No mutta tämähän on varsin hullutusta, ja minä toden totta vaadin, että herra lakkauttaa tuollaisen opetuksen, sillä minä en pojastani tahdo pappia enkä juutalaista."
Kalle Saukko, pahoillaan siitä, ettei hän saanut mieli-ainettansa opettaa, katsoi suuttuneena kuvastimeen ja näki oppilaansa kerskaavalla riemulla viskaavan heprean-kieliopin luotaan sekä opettajan seljän takana näyttävän pitkää nenää.
"Näytätkö sinä opettajallesi pitkää nenää, sinä himp-hamppu!" huudahti opettaja pojan puoleen kääntyen, "sen pahan tavan minä sinusta kyllä karkoitan."
Ja nyt pani hän oppilaansa suinpäin polvillensa ja antoi hänelle leveällä kämmenellään aika lamahuksen.