Kivalteri kohotti katseensa ja kiinnitti sen vaimoonsa.
— Siunatkoon, kuinka sinä olet kalpea, Greta! — huudahti hän; — miten
Jumalan nimessä on laitasi?
— Todellakin, äiti on tavattoman kalpea! — sanoi Albertkin, työntäen kirjansa syrjään ja katsoen huolestuneena äitiinsä.
— Kummallista! — mutisi rouva Kron, sivellen kädellään otsaansa; — luulenpa tuntevani itseni sairaammaksi sen jälkeen kun join tuon liemen.
— Jumala tietää, mitä keitosta se lienee, — sanoi kivalteri; — minusta sinä olet aina voinut pahoin sen juotuasi… Minä olen aina sanonut, että ken haluaa tulla sairaaksi, hänen on nautittava lääkkeitä… Piru periköön kaikki liemet ja rasvat, joita lääkärit ja apteekkarit laittelevat!
— Mutta asessori on sanonut, että tämä liemi vaikuttaa parantavasti minun rintaani, — väitti rouva Kron; — asessori tietää kyllä, mitä hän määrää, tietää maar.
— Sinähän olet nauttinut sitä jo kokonaisen kuukauden, ja voit huonommin etkä suinkaan paremmin… Sinun sijassasi, rakas Greta, heittäisin hiiteen koko liemen.
— On käsittämätöntä, miten minun rintani on tullut näin kovin kipeäksi, se kun näihin aikoihin saakka on aina ollut niin vahva ja terve… Minun on välisti kerrassaan vaikea hengenahdistuksen vuoksi päästä portaita ylös, ja nytkin, vaikka istun hiljaa, on minun työläs hengittää.
— Muistan sinun joskus valittaneen kipua myöskin vatsassasi.
— Niin on asia; luulenpa saaneeni kuoleman koko ruumiiseeni viime aikoina muuttunut kerrassaan vaivaiseksi.