Katarina kiiruhti hellan luo ja heitti omenan tuleen, missä se pian hiiltyi tuhaksi.
— Poika raukka! — virkkoi hän hiljaa; — miten lähellä olikaan, että hän … voi hyvä Jumala, miten kauheata se olisi ollut!… Ei, ei, se ei saa tapahtua!… Ei hän, ei hän!… Kaikkea muuta, mutta ei häntä … tuota kaunista, kilttiä lasta!
XIV
KUPPI
Hiukan myöhemmin illalla istuivat kivalteri, hänen vaimonsa ja heidän poikansa yhdessä keittiön viereisessä huoneessa.
Kivalteri laati parhaillaan akkunan luona olevan pöydän ääressä esitysluetteloa niistä jutuista, jotka seuraavana päivänä tulisivat käsiteltäväksi kuninkaallisessa poliisikamarissa.
Vaimo istui sohvalla, edessään pienempi pöytä, jolla oli suuri konttorikirja. Sitä hän tarkasteli ja teki tuon tuostakin kaikenlaisia muistiinpanoja.
Saman pöydän ääressä istui myöskin Albert, lukien Ruotsin historian läksyä seuraavaksi päiväksi. Pöydällä oli äsken tyhjennetty teekuppi.
Jokainen näytti olevan niin syventynyt tehtäväänsä, ettei toinen toistaan huomannut eikä välittänytkään huomata. Kauan aikaa vallitsi mitä syvin hiljaisuus.
— Kymmenen kultaista ja kaksikymmentä hopeista panttia on langennut tänään, — virkkoi vaimo viimein — ne ovat auttamattomasti langenneet, sillä toissapäivänä oli niistä kolmas ilmoitus, ja tänään oli viimeinen lunastuspäivä… Huomenna minä voin ne joko myydä tai pitää, miten vain haluan… Peräti hyvä kauppa!… Vähintään kahdensadan riikintaalarin voitto, korkoa lukuunottamatta… Peräti hyvä kauppa!