— Se on hän, se on hän! — huudahti Albert, nykäisten palvelijatarta hameesta, — se on sama herra, jolla on käyrä nenä.
— Mitä Albert tarkoittaa? — kysyi tyttö kuiskaten ja hyvin levottomana.
— Hän se antoi minulle omenan.
— Hänkö sen antoi? — virkkoi palvelustyttö pelästyneenä, jonka jälkeen hän sulki akkunansa vetäytyi pojan kanssa pois sen luota.
— Niin, se oli sama kiltti herra… Menenkö häntä vielä kiittämään?
— Saanko minä sen omenan? — pyysi Katarina merkillisen kiihtyneesti.
— Tietysti Karin sen saa, — sanoi Albert, ojentaen hänelle hedelmän.
— Kiitos, kiitos, kiltti Albert! — huudahti Katarina, kätkien omenan esiliinansa taskuun; — mutta Albert ei nyt enää mene ulos, vaan äidin luo, joka varmaan ihmettelee, kun ei Albertia jo kuulu koulusta.
Poikanen avasikin sisään johtavan oven ja katosi sinne.
Palvelijatar veti nyt kiivaasti esiin omenan ja tutki sitä kaikilta puolin. Hän huomasi kuoressa pienen läven, joka ei ollut suurempi kuin nuppineulalla pistetty. Läpi oli kostea jostain mustasta nesteestä.