— Keneltä?
— Eräältä isolta ja hyvin hienolta herralta, joka seisoi porttimme ulkopuolella… Hänellä oli käyrä nenä … ja niin leveät hartiat … hän mahtaa olla kovin vahva ja voimakas.
— Kukahan herra se oli?
— En tiedä.
— Albert ei siis tuntenut häntä?
— En.
— Hän sanoi minulle näin: Mikä on nimesi, poikaseni? Albert Kron, vastasin minä. Tuletko sinä koulusta? kysyi hän sitten, ja oletko ollut ahkera ja saanut kiitoksia, koska olet noin iloinen? Minä näytin hänelle arvostelukirjani, sillä katsohan, Karin, tänään olen saanut kiittävän sekä ahkeruudessa että käytöksessä. No, koska sinä olet tänään ollut kiltti, saat sinä minulta tämän omenan… Ja hän antoi omenan minulle… Niin että ota sinä nyt vaan tämä … minä en kerro siitä äidille, sen lupaan, Karin!
— Ei, ei, pidä se itse, rakas pojuseni, — sanoi Karin, työntäen luotaan tarjotun lahjan; — pidä se itse!
Samassa kuului ulkoa kolme läpitunkevaa vihellystä. Katarina hätkähti ja kiiruhti akkunan luo. Albert pyysi edelleen, että hän ottaisi omenan, mutta tyttö kehoitti häntä pitämään sen itse.
Katarina raoitti akkunaa ja silmäsi ulos. Niin sumuista kuin olikin, hän saattoi kuitenkin eroittaa pitkän, miehekkään olennon, joka seisoi alhaalla, katse kiinnitettynä keittiön akkunaan, ja olento nyökkäsi Katarinalle.