— Varmaankin pähkinöitä, sillä niitähän Albert nakertelee kovin mielellään.
— Parempaa!
— No sitten on Albertilla varmaankin omena … eikö olekin?
— Niin on, — vastasi Albert, näyttäen tytölle samassa suuren, harvinaisen kauniin omenan.
— Siunatkoon, miten se onkin kaunis! — huudahti palvelustyttö; —
Albert aikoo varmaankin antaa sen äidilleen, vai isällekö se on aiottu?
— Ei minä aion antaa sen Karinille … en kenellekään muille kuin
Karinille.
— Minulleko?… Miksikä minulle?… Alberthan antoi minulle eilenkin omenan … tämä on jo liikaa, rakas poikaseni… Albert on kovin kiltti.
— Karin on aina minulle niin hyvä, ja siksi minä…
— Albert syö vain itse omenansa, — keskeytti hänet tyttö; — jos rouva saa tietää, että Albert käyttää taskurahansa omenien ostoon minulle, niin hän suuttuu. Silloin hän rankaisee minua, ja Albertkin saa nuhteita.
— Minäpä en olekaan ostanut tätä omenaa … minä olen sen saanut.