Syyskuun päivä alkoi hämärtää. Katarina seisoi keittiössä hellan ääressä pidellen tulella pientä pannua.
Siinä seisoessaan hän loi aran silmäyksen ensin eteisen oveen, sitten oveen, joka johti viereiseen huoneeseen, jonka jälkeen hän otti povestaan pikkusormen suuruisen pullon, ja irroitettuaan sen suulta varovaisesti lasitulpan, kaatoi hän pannuun muutamia pisaroita mustaa nestettä. Samalla hehkuivat hänen silmänsä kostonhimoisina, niinkuin pannun alla palavat pienet tuliliekit.
Kiireesti hän asetti lasitulpan jälleen paikalleen, piiloitti pullon poveensa ja nosti kannen pannun päälle. Sen jälkeen nojautui hän hellan rautasyrjää vasten, painaen päänsä käsien varaan, ja kasvojen värähtelystä päättäen hän oli vaipunut kamaliin mietiskelyihin.
Keittiön ovi avautui, ja kivalterin poika, Albert, kiiruhti sisään äänekkäästi ilakoiden, kantaen koulukirjojaan kainalossaan, niinkuin koulupojilla on tapana.
— Kas, johan Albert on palannut koulusta, — huudahti palvelijatar ja nousi.
— Mitä Karin nyt keittää? — kysyi poika, silmäten pannua.
— Lientä, jota rouva juo kipeän rintansa parannukseksi, — vastasi
Katarina, kääntämättä kasvojaan kysyjään.
— Voiko Karin arvata, mitä minulla on täällä? — kysyi Albert, käsi nutun taskussa.
— Jotain hyvää, kaiketi, — vastasi tyttö, katsahtaen lempeästi poikaan.
— Hyvää, niin … mutta mitä hyvää… Eikö Karin osaa arvata?