— Nuori kuningas raukka ja nuori kuningatar raukka! — valitti Albert.
— Jos minä olisin kuningatar, — virkkoi rouva, — luulisin melkein, että minäkin olen saanut myrkkyä … kauheata, mitä tuskia minulla on rinnassa… Mutta myrkytyksiä tapahtuu vain kaikkein hienoimpien herrasväkien keskuudessa… Ainoastaan kuninkaat ja kuningattaret sekä heidän vertaisensa saavat ottaa toisia ihmisiä hengiltä… Taivaan Jumala! Mitä tämä oikeastaan on? — huudahti rouva samassa, painaen kädellään rintaansa.
— Sinä olet hyvin sairas tänä iltana, — lausui kivalteri, työntäen listansa syrjään ja nousten; — sinun täytyy mennä vuoteeseen, ja minä lähetän Karinin hakemaan asessoria.
— Hyvä Jumala, miten sinä olet löyhä, rakas Kron! — sanoi vaimo. — Karinilla on muuta tekemistä kuin juosta pitkin katuja; sillä jos hän kerran lähtee ulos, niin saavuttaa minut kuolema ennenkuin hän palaa takaisin, se lintu!
— No, juokse sitten sinä, Albert, hakemaan asessori Hagelia, — käski isä.
— Ei, Albert lukee nyt läksyjään, — sanoi äiti.
— Ehtiihän hän sen myöhemminkin, — väitti mies.
— Sitä asiaa sinä et ymmärrä, — selitti vaimo; — poika ei saa laiminlyödä läksyjään… Aika on kalleinta kaikesta… Mikä kuluu hukkaan, sitä ei enää saa takaisin.
— Oletpa sinä nyt itsepintainen! — ärähti Kron.
Albert katsahti levottomana vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, sillä hän oli nyt kahden tulen välissä.