— Ei tee mitään, vaikka minä juoksenkin hakemaan asessoria, — virkkoi hän; — kyllä minä vielä ehdin lukea läksyni… Ei sillä ole niin kiire.
— Ei, ei, poikaseni, sinä et saa lähteä luotani, — sanoi äiti, puristaen lasta rintaansa vasten; — vielä olen tajuissani … ehk'en enää kohta… Huu, miten minua viluttaa!
— Varjelkoon, Greta, sinä olet sen näköinen, että sinä kerrassaan pelästytät! — huusi kivalteri, juosten huoneessa ympäri, etsien hattuaan; — minun täytyy itse lähteä hakemaan lääkäriä … ei käy enää viivytteleminen … milloinkaan ennen en ole nähnyt sinua noin huonona … nyt ei ole leikkimistä.
— Tule tänne, Kron! — huusi vaimo; — tule tänne … sinä et saa tällä hetkellä juosta tiehesi … teidän molempien täytyy olla minua lähellä … hyvin … kas niin … tuntuu siltä kuin tuskani lieventyisivät.
Hän kiersi toisen käsivartensa miehensä, toisen poikansa kaulaan, nojautuen siten heihin molempiin. Suuret hikihelmet vierivät alas hänen otsaltaan.
— Parahin Kronini! — virkkoi hän; — oletko minulle vihainen, ukkoseni?
— Miksi olisin sinulle vihainen? — kysyi mies.
— Olen niin monta kertaa ollut äksy ja tuottanut sinulle vastusta … mutta…
— Mistä tuollaiset ajatukset nyt johtuvat mieleesi, Greta?
— Mutta minä olen tarkoittanut hyvää … olen aina sinusta pitänyt.