— Senhän tiedän, rakas Greta… Olenko koskaan väittänyt toisin?
— Olen tahtonut pitää kodissa järjestystä, — jatkoi vaimo, — ja kun joku tahtoo pitää järjestystä, sanotaan hänestä, että hän on häijy… Se on niin tavallista.
— Et ole koskaan ollut ilkeä minulle, etkä muillekaan, mikäli minä tiedän.
— Mutta niinpä onkin kotimme nyt lujalla pohjalla… Sitten kun minä olen kuollut, tulee sinun…
— Kuollut! Mitä sinä nyt lörpöttelet… Ethän aikone nyt vielä kuolla.
— Ole vaiti ja anna minun puhua!… Kun minä olen kuollut, murrat makasiinissa irti yhden lattialaudan … neljännen akkunasta lukien…
Kivalteri katseli vaimoaan suurin silmin. Hän luuli tämän hourivan.
— Laudan alla on kätkettynä pinkka seteleitä, — jatkoi sairas; — ne setelit saadaan käyttää ainoastaan Albertin hyväksi, sillä hänestä täytyy aikaa myöten tulla oppinut ja suuri mies… Minä olen varma, että hänestä se tulee… Pojasta voi silti tulla suuri ja oppinut mies, vaikka hänen äitinsä onkin ainoastaan vaatteiden kaupustelija ja isänsä vain poliisipalvelija… Se ei haittaa mitään.
— Pinkka seteleitä, sanoit?
— Niin, selviä seteleitä… Olen mielestäni puhunut kyllin ymmärrettävästi.