— Ja tästä sinä et ole kertonut minulle ennemmin, eukkoseni!
— Hyvä vaimo ei kirjoita kaikkia asioita miehensä nenänpäähän… Älä ole siitä pahoillasi, rakas Kron!… Eihän siinä ole mitään pahaa… Poikahan joka tapauksessa saa kaiken meidän jälkeemme… Hänen tähtensähän me olemme tehneet työtä ja ahertaneet… Oh, kun minua viluttaa… Minun täytyy nojautua paremmin.
Hän vaipui alas ja vajosi tyynylle, päästämättä kuitenkaan miehensä ja poikansa käsiä. Nämä seurasivat kaikkia hänen liikkeitään mitä syvimmän huolen valtaamina.
— Kron, — kuiskasi hän miehensä korvaan; — joku hiipii tuolla oven takana… Mene sinne varpaillasi ja katso, kuka siellä on.
Kivalteri noudatti kehoitusta ja avasi äkkiä oven.
— Se on Karin, — huusi hän. — Mitä sinä tahdot?
— Sinäkö siellä oletkin, senkin piru! — huusi rouva; — tule tänne sisään … tule silmänräpäykseksi!
Palvelustyttö astui sisään huoneeseen. Hänen kasvojensa ilme todisti suurta levottomuutta.
— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi hänen emäntänsä luoden häneen läpitunkevan katseen. Rouva Kronilla oli sellaisia katseita paljon varastossa.
— Minä luulin … luulin, että rouvalla oli minulle jotain asiaa, — sammalsi tyttö.