— Vai niin, vai luulit sinä sitä, ja kuitenkaan et tullut sisään, vaan pysähdyit oven taakse suu kiinni ja korvat höröllä!
— Kiltti rouva, en minä ole tehnyt mitään pahaa — vakuutti Katarina, silmäten väliin emäntäänsä kasvoihin, väliin pöydällä olevaan tyhjään kuppiin.
— Sinä kuuntelit, senkin peto! — ähisi rouva — sinä kuulit minun sanovan, että minä olen kätkenyt rahoja lattian alle … myymäläkojuun … jota pidän kaupungissa … etkö kuullutkin?… Auttakaa! Auttakaa! huusi hän vaipuen sohvalle, ruumiin suonenvedon tapaisesti nytkähdellessä; — minä kuolen! Minä kuolen… Taivaan Jumala ja luoja!
— Juokse heti asessorin tai kenen muun lääkärin luo tahansa … ensimmäisen, jonka saat käsiisi, — käski kivalteri, työntäen Katarinan ulos ovesta. Vankka mies vapisi kuin haavan lehti.
— Ei, ei, mikään apu ei enää ole mahdollinen! — vaikeroi kivalterin vaimo, rajuja kouristuksia kärsien. — Kron parka! Lapsi raukka! Minun loppuni on nyt tullut, minä tunnen sen… Kuolema raivoo suonissani … tulkaa tänne! Lähemmäs, lähemmäs!… Jumala minua armahtakoon… Kron! Jätä niille raukoille takaisin heidän panttinsa, vaikkakin ne ovat langenneet… Minä olen ollut liian ankara… Oikeus ei aina ole hyvä, vaikka se onkin oikeus… Olen tarkoittanut sinun ja Albertin parasta… Albert! Albert! Kuinka sinun nyt käy, rakas lapseni? Kuka nyt sinusta huolehtii ja pitää sinua puhtaana?… Kron, myy vaatekauppa … älä kaikkia kerrallaan, vaan vähitellen, se kannattaa paremmin… Älä unohda neljättä lautaa akkunasta lukien… Tuo palvelustyttö … tyttö … mahtoiko hän kuulla?… Pidä häntä silmällä, sillä… Nyt muistan… Hänen silmänsä … helvetilliset silmänsä!… Kuppi! Kuppi!… Toimita hänet kiinni … oh…»
Vaimo vaikeni — vaikeni ikuisesti. Isä ja poika polvistuivat hänen jäykistyneen ruumiinsa ääreen.
XV
LOHDUTUS MURHEESSA
— No, mitä tänne kuuluu? — kysyi asessori Hagel, astuessaan hengästyneenä kivalterin makuukamariin, lähestyen sohvaa, jolla kuollut makasi.
— Kuollut, kuollut! — vastasi kivalteri, joka istui sohvan vieressä olevalla tuolilla.