— Aika jykeviä nauloja, huomautti hän, — kerrassaan vahvoja… Mokomia käyttää harva rakennusmestari… Eikä kukaan osta niin kalliita lukkoja ja puomeja kuin rouva Kron-vainaja… No, nyt on palkki irti…. Mikä piru se oli?
Kirkasten vaipui Katarina lattialle, ja astuipa raaka aarteenkaivajakin askeleen taaksepäin, tuijottaen äsken repimäänsä aukkoon.
Tämän pelästyksen aikaansaaja ei ollut mikään muu kuin pieni rotta, joka livahti ulos permannon aukosta ja katosi makasiinin lattialla olevien lainavaatteiden sekaan. Pienimmätkin eläimet näyttävät elefantin kokoisilta niiden silmissä, joilla on huono omatunto.
Rautakankea pitelevä mies tuli kuitenkin pian entiselleen ja hymyili omalle sekä seuralaisensa säikähdykselle; sen jälkeen hän kumartui aukkoon päin, vetäen sieltä esiin rautapeltisen laatikon, jossa oli paksu, vanhanaikainen nahkalompakko.
— Tässä meillä siis on aarre, — mutisi hän, ottaen lompakosta pinkan seteleitä, jotka hän tarkkaan laski. — Kaunis summa!… Mikä onkaan luonnollisempaa, kuin että voitetun vihollisen ampumavarat ja kapistukset joutuvat voittajalle!
Hänen laskiessaan rahoja ja tehdessään havaintojaan, tuli Katarina vähitellen tajuihinsa. Hän nousi ja käänsi hämmentyneen katseensa rikostoveriinsa.
— Tässä minulla on nyt sinun myötäjäisesi, pikku eukkoseni! — kuiskasi hän tytölle, jonka tajuttomasta tilasta hän oli ollut aivan välinpitämätön. — Tämä kyllä riittää elämisen avuksi pienelle prinssille ja hänen vaimolleen…. Me tulemme hyvin onnellisiksi.
Tyttö oli vaiti, mutta kuta kauemmin hän katseli seuralaistaan, sitä ankarammin alkoi vavahdella hänen hento vartalonsa.
— Nyt on aika lähteä, — jatkoi mies; — mutta missä sinä, tyttö raukkani, nyt vietät yösi?
— En tiedä, — vastasi Karin täysin avuttomana.