— Tule siis … meidän täytyy huolellisesti lukita ovet ja peittää jälkemme… Mutta sitä ennen tahdon katsoa, onko täällä mitään leninkiä, joka sopisi niin kauniille morsiamelle kuin sinä.
Sen jälkeen hän lähti lyhty kädessä makasiinin perälle, viipyen siellä muutamia minutteja.
Palatessaan hän toi mukanaan naisen päällysnutun, jonka hän pakoitti
Katarinan ottamaan ylleen.
— Mikä tämä on? — huudahti Karin; — tämä haisee.
— Luulottelua, lapsukaiseni! — vakuutti mies; — tule nyt … en löytänyt mitään sopivaa morsiusleninkiä … mutta siihen pulaan keksimme kyllä neuvon.
Sen jälkeen he molemmat lähtivät makasiinista.
* * * * *
Rajuilmaa jatkui. Molemmat yökulkijat kiirehtivät askeleitaan, Katarina nojautuen kookkaan seuralaisensa käsivarteen. He kulkivat Kustaa Adolfin torin poikki ja lähestyivät Norrbron siltaa.
— Sinä olet aivan läpimärkä sateesta, pikku tyttöseni — sanoi hänen seuralaisensa lämpimästi.
— Minun ei kuitenkaan ole vilu, — virkkoi tyttö; — minun rinnassani polttaa kuin tuli … mutta minne sinä aiot mennä?… Emmekö kuljekaan sillan yli?