— Minä laskeudun ensin näitä portaita alas … rautamuurissa on melkein veden rajassa pieni lovi, missä minä säilytän muutamia kalleuksiani… Odota sinä täällä niin kauan kuin minä käyn alhaalla … sitä ei kestä kuin silmänräpäys … tai ehkä on parasta, että sinä tulet mukana … herättäisi ehkä huomiota, jos joku näkisi tytön seisovan näin yöllä yksikseen … kietoudu hyvin vaippaasi ja pidä minua kiinni käsivarresta, ettet liukahda rappusilla … rohkeutta, kaunis, kiltti tyttöni!
Tuo merkillinen pari astui nyt alas rappuja, jotka johtivat virralle.
Taivaalla välähtelivät salamat, sade ruoski ankarasti katukiviä, ja ukkonen jyrisi kaupungin yllä. Kaikkeen tähän yhtyi vielä Ladugårdslandin palokellon soitto.
Silloin kuului ukkosenjyrähdyksen ja palomerkin lomassa heikko naisen avunhuuto, jota seurasi kiireisiä askeleita ylös rannan kiviportaita, ja pian näkyi kookas mieshenkilö rientävän toria pitkin Hallituskadulle päin ja katoavan pimeään.
Se oli sama mieshenkilö, joka äsken oli Katarinan kanssa mennyt portaita alas; mutta yksin hän sieltä palasi ja yksin hän hävisi tiehensä.
XVII
ROSVOLUOLA
Oli kivalteri Kronin luona sattuneiden tapausten jälkeinen päivä. Kello kävi kuutta ehtoopäivällä.
Anna Jolanta istui kammiossaan leposohvalla nojaavassa asennossa. Hänen musta surupukunsa oli täydellinen vastakohta hänen kalpeille kasvoilleen, joiden kuvankauniita ääriviivoja kiersivät korpinmustat kiharat tavattomassa epäjärjestyksessä.
Mustalaisnaisen kasvot olivat valkoiset ja kylmät kuin marmori; mutta kuka taitelija kykenee marmoriin muovaamaan sen ilmeen, joka tällä hetkellä oli tuon kaunottaren kasvoilla? — Kauneuden ja kamaluuden äärimmäisyyksien kuvaamisessa marmoriin tai kankaalle ei taiteilija usein onnistu. Ei hän myöskään voi toisintaa auringon säteitä tyynessä eikä ukkosen salamoita myllertävässä taivaanpiirissä.