Reipas pikku tyttö, joka pian oli jalkeilla, poimi rannalta ukonkiviä, joita hän heitteli pitkin jään pintaa.
— Nyt on kaikki taas kunnossa, hyvä Carl! — sanoi Anna; — noutakaamme nyt veneestä tavaramme ja lähtekäämme kalamajalle.
He kiiruhtivat veneelle, ottaen sieltä suurehkon vaatemytyn, ja lähtivät sitten astumaan käsi kädessä rannasta, mutta eivät ravintolaan päin, vaan pitkin vesirajaa puiden välissä olevaa pientä mökkiä kohti, josta tuli yökulkijoille ystävällisesti vilkkuili.
Iloisesti hypähdellen ja hauskasti huudahdellen seurasi heitä pieni
Julia.
Anna koputti majan ikkunaluukulle neljä kertaa.
— Kuka siellä? — kuului sisältä vanhan eukon kimakka ääni.
Anna toisti koputuksensa äskeistä kovemmin.
— Onko se neiti?… Taivainen isä! — siunaili nyt sama ääni.
Hetken kuluttua avautui majan ovi, ja puolipukeissa oleva eukko näyttäytyi eteisen kynnyksellä.
— Sehän on neiti itse, eikä hänen aaveensa! — huudahti akka, lyöden kämmenensä yhteen. — Hyvä isä … ja vänrikkikin on mukana!… Neitihän osaa noitua!… Ja pikku Juliakin… Minä olen aivan hölmistynyt… Herra Jumala, vänrikkikin!