Julia noudatti vanhempainsa esimerkkiä ja risti hänkin pienet kätösensä.
Ensimmäisenä nousi mies. Mutta kun nainen aikoi nousta, kaatuikin hän pitkälleen kylmälle maalle.
— Anna! Rakkaani! — huudahti mies, tarttuen häneen ja nostaen hänet ylös.
— Carl! — kuiskasi nainen, katsoen pitkään auttajaansa.
Kuuvalossa näki viimemainittu, että naisen suusta tiukkui verta, jota levisi hänen huulilleen.
— Hyvä Jumala! — huudahti mies, — miten on laitasi Anna, Anna?
— Ei mitään … ei mitään, ystäväni… Mutta minä olen väsynyt … tavattoman väsynyt.
— Sinun suusi on veressä!
— Satuin vain puraisemaan huuleeni soutaessani… Ei se merkitse mitään.
Hän hymyili. Ja hänen hymynsä loisti kuuta vasten kuin timantti jalokiviketjussa.