— Minä tahdon soutaa, minä tahdon auttaa isää soutamisessa, — sanoi lapsi reippaasti.
— Oikein, Julia! — riemuitsi äiti! — kolmenkymmenenkuuden vanhan pitäisi toki hävetä kuusivuotiaan edessä; mutta, — lisäsi hän tavattoman pehmeällä äänellä, — etkö huomaa, rakkaani, että me, kun ankarasti ponnistelemme, pääsemme saarelle ennenkuin jää ehtii muodostua niin kovaksi, ettei sitä enää voi särkeä airoilla, joten sen, joka meitä ajaisikin takaa, on mahdoton saavuttaa meitä, sillä jää vahvenee vahvenemistaan… Älä siis syytä luontoa!… Päinvastoin on sinun sitä kiittäminen, sillä juuri se tässä vain asettaa voittamattoman esteen meidän ja takaa-ajajamme välille.
— Olet oikeassa, Anna! — sanoi mies rauhoittuneena ja reipastuneena.
— Annahan vain minulle toinen airo… Kas, minä istun tähän, — sanoi nainen, jättäen perätuhdon ja istuutuen miestä vastapäätä. Hän tarttui pehmeillä, valkoisilla käsillään airoon ja alkoi soutaa sellaisella hellittämättömällä voimalla, jota olisi kadehtinut kuka Munkbron tai ranta-aittain merikarhu tahansa.
— Äiti, minä pidän perää! — huudahti pikku tyttö riemuiten ja tarttui hennoilla käsillään peräsimeen; — kuinka hauskaa on ohjata!
— Kiltisti tehty, reipas tyttöseni! — kiitteli äiti; — kun sinä ohjaat, pikku enkeli, suuntailee taivaskin varmasti meille parhaiten.
III
HÄSTHOLMEN
Blockhusin nientä eli Meritullia vastapäätä ja lähempänä eteläistä maata on saari, jota sanotaan Hästholmeniksi ja joka kesäisin sekä varsinkin niihin aikoihin oli Saltsjön huvipurjehtijain mielipaikka, koska siellä paitsi suuria koivuja ja haapoja oli myöskin hyvä ravintola somine tarjoilijattarineen, keilaratoineen ja muine etuineen.
Tälle saarelle laski kello yhdentoista aikaan yöllä edellämainittu vene väkineen. Noustuaan maalle vaipuivat mies ja nainen polvilleen, ehkä yhtä paljon väsymyksestä kuin kiitollisuudesta sallimusta kohtaan, joka oli antanut heidän voittaa monet vastukset merellä.