Veden pinnalle tuntui nimittäin muodostuvan ohut jäähile, ja joskaan se ei vielä suuresti haitannut aironvetoja, se kuitenkin jossain määrin vähensi soutajan ponnistusten tuloksia. Mutta mitä kauemmas he pääsivät kaupungista ja virtapaikoista, sitä vahvemmaksi jääpeite muodostui; ritisten yhä itsepäisemmin kokan ja airojen sitä särkiessä.
Tämän esteen huomattuaan valtasi kummankin veneessäolijan tuska ja levottomuus. He katsahtivat toisiinsa pelästyneinä.
— Sanoinhan, että lempo on vanha kelmi! — huudahti soutaja; — hän asettaa minut nyt iljanteelle liukumaan ja toimittaa sitten ilmaan killumaan… Itse luontokin on liittoutunut meitä vastaan.
Soutaja nosti aironsa ja kätki lannistuneena kasvot käsiinsä.
— Carl, — virkkoi nainen teeskennellen levollisuutta, — hoida sinä vain yhtä airoa … minä soudan toisella … ponnistakaamme vielä puolen tuntia … sitten olemme turvassa… Jos vaivumme epätoivoon, olemme hukassa!
— Niin, niin!… Hukassa, hukassa!
— Ainoastaan pelkurille käy hullusti! — huudahti nainen päättävän rohkeasti, mikä ratkaisun hetkenä yleensä on ominaista hänen sukupuolelleen. — Herää, Julia, katsomaan, minkälainen raukka isäsi on!
Tyttö aukaisi silmänsä ja katseli unenhuumauksessa vuoroin toista, vuoroin toista.
— Anna, etkö näe, että meri jäätyy? — valitti mies.
— Niin, meri … vaan ei toivo, — vastasi nainen.