— Parasta olisi ollut jättää poika oloilleen.
— Mitä sanotkaan?… Sinä, joka aina olet ollut niin hyvä ja leppeä kaikille!
— Jos poika olisi jäänyt mereen, hommailisi isä nyt parhaillaan naaraamisessa, sen sijaan, että hän nyt ehkä… Miksi et pysynyt erossa?
— Minulla ei ollut sydäntä antaa lapsi-poloisen hukkua, — väitti Anna; — sekin oli tulos sinun opetuksistasi. Ethän nyt puhunekaan sydämestä?
— Anna, kun sydän on kurkussa, ei se tunne eroa hyvän ja pahan välillä… Minä tunnen vanhastaan Kronin… Kenet hän kerran on saanut näkyviinsä, sitä hän ei hevillä hellitä kynsistään.
— Mutta kun on oma lapsi herätettävänä henkiin, unohtuu kaikki muu mielestä… Tapaus oli ihan ihmeellinen onnen sattuma, sillä muutoin en olisi uskaltanut tulla laiturin viereen, ja Herra tietää, miten olisinkaan saanut sinut veneeseen…
— Tultuaan vakuutetuksi siitä, että lapsi elää ja ettei mikään vaara häntä uhkaa, alkaa hän ajaa meitä takaa… Niin, niin, sen hän tekee, sanoi mies, katsellen levottomana ympärilleen.
— Ei, ei hän lähde peräämme, — lohdutti Anna; — eihän hän voi toimittaa perikatoon sitä, joka on pelastanut hänen lapsensa… Voi! Se ihminen, joka olisi pelastanut minun lapseni, saisi sytyttää tuleen maan ja taivaan, minun ottamattani askeltakaan sen estämiseksi!
Vene, joka taas liukui eteenpäin yhtämittaisen nopealla vauhdilla, oli jo ehtinyt niin kauas, että soutajalla oli Djurgårdslandet vasemmalla ja Etelä-vuoret oikealla puolellaan. Kello saattoi olla yhdeksän vaiheilla illalla, ja jota enemmän yö läheni, sitä purevammaksi kävi pohjatuuli.
Soutajalla kuten peränpitäjälläkin kiersi veri kuumana ruumiin ja sielun ponnistuksista, joten he eivät välittäneet korvissaan vinkuvasta jäätävästä viimasta; mutta vene ei kuitenkaan näyttänyt enää etenevän yhtä kevyesti kuin tähän saakka, vaikka soutajan käsivarret eivät vielä olleet menettäneet mitään voimastaan ja joustavuudestaan.