— Kenen poika satamassa putosi mereen? — kysyi soutaja, pyyhkäistessään tovin kuluttua hikeä otsaltaan.
— Hän oli … mutta etkö tuntenut miestä, joka otti pojan vastaan?
— En.
— Se oli kivalteri Kron.
— Hänkö?… Mitä hän tahtoi?… Saattoiko hän ehkä epäillä…?
— Tuskin… Hänen poikansa se oli… Onneksi olin minä niin lähellä veneineni, että ennätin tarttua lapsiparkaan, joka muutoin olisi varmasti hukkunut.
— Hän ei siis ollutkaan hengetön?
— Ei, toivoakseni.
— Mutta minä luulin kuulleeni…
— Niin, minä huusin, että hän oli kuollut, kääntääkseni isän huomion sinusta, kun tulit samassa… Onnellinen päähänpisto!