Vene työntyi rannasta ja lähti nopeaan kuin lintu liitämään yli hopeanhohtavien laineitten.
II
SOUTAJAT
Merimiehen soutamana ja naisen ohjaamana liukui vene ylös lahtea, poikkesi oikealle ohi Blasieholmenin ja Skeppsholmenin sekä käänsi sitten kokkansa eteläisiä vuoria kohti.
Oli jo kulunut runsas neljännestunti siitä kun alus oli lähtenyt Nybron satamasta, mutta veneessäolijat eivät vielä olleet vaihtaneet keskenään sanaakaan. Heidän yhteisenä ajatuksenansa, joka ei ehtinyt antaa tilaa millekään muulle, näytti olevan vain pyrkiä pienellä aluksellaan etenemään niin nopeasti kuin mahdollista. Nainen katsahti usein taakseen tuskaisin silmäyksin mitatakseen pitenevää välimatkaa, ja soutava mies jokaisella vedolla puoleksi nousi istuimeltaan, saadakseen soudulle suurempaa voimaa.
— Näkyykö ketään? — kysyi viimein soutaja läähättäen.
— Ei, ei, ei! — vastasi nainen, kohottaen tavattoman kirkkaan katseensa taivasta kohti; — souda, ole huoletta!… Ketään ei näy … ei ketään.
— Lapsi-parka! — huudahti soutaja leväten hetkisen airoillaan ja nojautuen veneen pohjalla lepäävän tytön puoleen; — pikku Julia-raukkani!
Nainenkin kumartui katsomaan pientä olentoa. Soutajan ja peränpitäjän kasvot osuivat silloin yhteen ja kummankin käsivarret kuroittausivat toisen kaulaan.
Seurasi hetkisen hiljaisuus, jonka jälkeen vene taas lähti kiitämään eteenpäin entistä nopeammallakin vauhdilla, jos mahdollista.