Miehen ja lapsen huutoihin vastattiin veneestä, joka heti läksi jaalan kupeelta ja muutamin reippain aironvedoin pääsi laiturin luo.
Mies heittäytyi pitkäkseen laiturille ja kurkoitti kättänsä alas, mutta hän ei yltänyt veteen, vaan epätoivoisissa ponnistuksissaan repi sormensa verille lankkunauloihin. Mutta veneessäoleva nainen osasi käsiksi pojan pitkiin kiharoihin juuri kun tämä oli vaipua toisen kerran upoksiin, ja sai hänet täten vedetyksi veneeseen.
— Jumalan kiitos! Hän on pelastettu! — huudahti nainen vilpittömän iloisesti.
— Antakaa hänet tänne, ojentakaa hänet minulle! Jumala siunatkoon teitä, hyvä nainen! — huusi isä, ojentaen käsivartensa alas venettä kohti.
Samassa lähestyi paikkaa varovaisesti ja varpaisillaan muuan merimiehen asuun puettu nuorehko mies, ikäänkuin peläten ilmituloa.
Hänet nähdessään nainen hätkähti.
— Poika on kuollut! — huudahti hän kovin levottomin katsein, jotka kuitenkin vähemmin kohdistuivat hänen pitelemäänsä hukkuneeseen lapseen kuin viimeksi saapuneeseen; tämäkin puolestaan ilmaisi suurta hätäännystä.
— Kuollut! Kuollut! — kirkui isä, temmaisten lapsen syliinsä, ja sydäntäsärkevästi voivotellen hän lähti juoksemaan pientä puutaloa kohti, joka siihen aikaan oli sataman vieressä parmaajan asuntona.
Merimies hyppäsi alas veneeseen, joka rajusta liikkeestä keikahti kaatumaisilleen.
— Jumala ja kaikki pyhät enkelit olkoot kiitetyt, sinä olet pelastettu, Carl… Pelastettu! Pelastettu! — hoki nainen sekä suurimman tuskan että rajattomimman riemun vallassa.