— Tavattoman harvinainen lompakko, — huomautti Anna, katsellen sitä tarkoin.
— Näyttää siltä kuin se olisi peräisin kuudenneltatoista vuosisadalta … se on suuri ja tilava … varmaan oli siihen aikaan ihmisillä runsaasti rahaa.
— Mahdollisesti, — virkkoi Anna, kääntämättä silmiään lompakosta.
Hänen kasvoiltaan näkyi selvästi, että joku uusi ajatus oli syntymässä hänen aivoissaan.
— Otatko sinä rahat? — kysyi Bruno; — ehkä sinä tarvitset ne?
— Sinä kai tahtoisit mieluummin pitää ne itse? — sanoi Anna.
— Tietysti, ellet ehdota kristillistä tasanjakoa … oikeus olkoon aina oikeus.
— En, minä en tahdo lanttiakaan niistä rahoista, parahin Brunoni!
— Miksi et?
— En halua … kas tässä, ota rahat ja hävitä ne niin nopeaan kuin mahdollista … se on minun suurin toivoni … minä vakuutan sen.