— Olet oikeassa … minun täytyy koettaa olla kärsivällinen … mutta…
— Se ei kuitenkaan estä sitäkin asiaa aikoinaan järjestymästä tyydyttävällä tavalla… Muutamia viikkoja vain, ja äiti ja poika vertailevat keskenään taivaallisia häävaatteitaan toisessa maailmassa.
Nämä sanat sanottuaan Bruno hymyili, ja se oli hornamaista hymyä.
Anna Jolantakin hymyili, mutta hänen hymynsä oli vielä kamalampaa kuin
Brunon.
Ne käärmeet, joita nähdään kiviraunioissa, eivät saa aikaan läheskään niin suurta kauhua kuin ne, joita tavataan kukkakentällä. Se johtuu siitä, että edellisellä, käärmeiden tavallisella olinpaikalla, odotetaan niitä näkyvän, mutta jälkimäisellä alueella päinvastoin ei luulla niitä olevan lainkaan.
— Etkö tahdo tarkastaa aarrettani? — kysyi Bruno, vetäen esiin paksun, mustan lompakon, jonka hän ojensi mustalaisnaiselle.
— Vai niin, senkö sinä kaivoit makasiininlattian alta? — sanoi Anna, ottaen vastaan ojennetun lompakon.
— Niin.
— Kuinka paljon siinä on?
— Kaksituhatta riikintaalaria … kaunis summa … se lankee kyllä hyvään maahan.