— Ja kuitenkin sinä olet minua kohtaan niin kylmä, — sanoi Bruno lähestyen leposohvaa ja tarttuen Annaa kädestä; — koskaan et osoita minulle pienintäkään hellyyttä.
— Olet luvannut, Bruno, ettet mainitse minulle sanallakaan rakkaudesta, ennenkuin kostoni on täydellinen … etkö ole niin luvannut?
— Olen, — vastasi Bruno, huoaten syvään.
— Ja sinun tulee pitää lupauksesi, niinkuin minäkin kerran pidän omani.
— Minä pidän … vaikkakin tuskani ovat kuvaamattomat.
— Kuinka sinä olet heikko, Bruno!… Tiedäthän, että voit olla varma minusta.
— Ellen sitä tietäisi, niin en minä suinkaan, auringon ja tähtien nimessä, olisi voinut näytellä kaikkia niitä osia, jotka olen itselleni ottanut … olla toisena hetkenä ylhäisen narrin oikkujen orja, toisena suurimman lampaanpään rakastaja, mikä koskaan on kantanut naisen nimeä.
— Viimemainitun osan olet sinä jo onnellisesti näytellyt loppuun.
— Niin olen.
— Ja sen toisen suoritat loppuun tänään, eikö niin?