— Tässä on rahat, Bruno, — sanoi Anna muutaman silmänräpäyksen jälkeen, ottaen lompakosta setelit ja ojentaen ne miehelle.
— Kiitos, Anna!… Minä säilytän nämä meidän molempien varalle.
— Ei, ei siihen tarkoitukseen! — huudahti nainen tulisesti; — ne ovat varastettuja rahoja ja veren tahraamia … minua pöyristyttää, kun sitä ajattelenkin.
— Hullutusta!
— Hävitä setelit!… Polta ne!… Minä tahdon niin, Bruno!
— Sinä hourit, Anna!
— Nuo rahat voivat antaa meidät ilmi.
— Mahdotonta… Sitä, joka ne kokosi ja piiloitti, ei ole enää elossa … eihän niistä tiennyt hänen miehensäkään, vielä vähemmän sitten kukaan muu.
— Ei, me emme voi pitää niitä … meidän täytyy ne hävittää!
— Annammeko ne sille poika-raukalle, — kysyi Bruno, hymyillen ivallisesti; — hänhän on niiden oikea perillinen.