— Sinäkö et uskalla?…. Etkö uskalla sinä?… Se on minulle uusi arvoitus, Anna!
— En, — myönsi viimemainittu hiljaisen juhlallisesti; — on hetkiä, jolloin pahahenki saa vallan minussa, ja minä olen valmis juomaan tuon pullon kauhean sisällyksen … niin, sellaisia hetkiä on usein, usein!
— Miksi sitten et ole jo kauan sitten särkenyt pulloa tai heittänyt sitä pois?… Mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa?
Näytti siltä kuin Anna olisi tuuminut vastausta, samalla kun hän terävästi katseli Brunoa kasvoihin.
Viimemainittu taas tuijotti hänen kysyvästi.
— Tämä kristalli tuottaa kuoleman, — sanoi Anna, — mutta ainoastaan sille, joka voi kuolla … silloin uhri kaatuu, mutta hän, joka on uhrannut, pääsee menemään vapaana … mutta jos tiputat muutamia pisaroita tuota nestettä tuleen tai veteen, niin ne tuottavat kuoleman hänelle, joka on pisarat pudottanut … ne seuraavat tulta, kun sinä sytytät takkavalkean, ja vettä, jonka nostat huulillesi juodaksesi, tai joka sateena valuu päällesi!
— Taikaluuloa, Anna!
— Ja sen sanoo minulle oma heimoveljeni!… Etkö kuullut jo kehdossa sitä laulua?… Bruno kuuli sen kyllä, mutta hän ei sitä enää muista, sillä hän on luopio, joka on hyljännyt isiensä uskon ja liittynyt niihin, jotka pilkkaavat ja vainoovat meidän onnetonta sukuamme … voi sinua, Bruno!… Halveksumisen teräskengillä sinä poljet isiesi pyhiä luita!
— Kuolema ja helvetti, minä en tunne sinua enää! huusi Bruno leimuvin silmin; — olenko minä liittynyt niihin, jotka pilkkaavat ja vainoovat heimoamme… Minä, joka tahtoisin sytyttää tuleen maailman neljä kulmaa, jos olisi sallittu, että minä ainoastaan liekkien keskitse voisin kantaa sinut sinne, jonne ne eivät ehtisi… Anna! Mikä on saattanut sinut siihen luuloon, että minä muka halveksien polkisin isieni luita?
— Suo minulle anteeksi! Minä en tiedä, mitä sanon, — vastasi Anna, vaipuen lipaston lähellä olevalle tuolille ja kätkien kasvot käsiinsä.