Bruno lähestyi varpaillaan surevaa naista, jonka silmistä kyynel toisensa jälkeen pusertui esiin.
— Anna, elämäni, autuuteni! — sanoi hän, polvistuen hänen viereensä; — sinä itket … sinun kyyneleesi putoovat minun päälleni, sillä minä olen ne aiheuttanut … voi minua… Minä olen sinua haavoittanut, loukannut sinua … sinun vallassasi on antaa minulle tuomio… Ole armollinen, Anna! Tai muuten minä tempaan pullon kädestäsi, juon myrkyn ja kuolen kuin mato sinun jalkaisi juureen!
Anna laski kätensä polvistuneen miehen päälaelle ja katsoi häntä lempeästi silmiin.
— Sanoinhan, että minä en tiedä, mitä puhun tai mitä tahdon … minä olen hullu, jolla on oikkuja kuin hietaa meren rannalla… Bruno-raukka, jonka täytyy ne kaikki tyydyttää… Oletko sinä minulle vihainen?
— Kun sinä puhut noin ja kun noin katsot minuun, olen minä kuin taivaassa! — sanoi mustalainen, peittäen hänen kätensä tulikuumilla suudelmilla.
— Älkäämme nyt enää puhuko koko lompakosta tai siitäkään, mitä sen sisällä on, — virkkoi Anna, käärien sen kokoon ja solmien kiinni monilla solmuilla.
— Minä otan sen tallettaakseni, — huusi Bruno; — kuinka minä saatoinkin olla niin pikkumainen!… Suo minulle anteeksi rakas, jumaloitu Annani!
— Ei, minä pidän sen itse!… Sinä olet oikeassa, voisi olla vaarallista pitää sitä aina taskussaan … minun olisi pitänyt sitä ajatella … mutta minä en ajattele mitään … minä olen sokea kaikelle muulle paitsi kostolleni.
Bruno tempasi Annan kädestä lompakon ja pisti sen taskuunsa.
— Se on oleva minulla öin ja päivin; — huudahti hän; — minä vaikka kiinnitän sen takkini ulkopuolelle, että koko maailma sen näkee, jos vain sinä niin tahdot… Sinunhan toiveesi on minun, sinun tahtosi minun!… Nielköön minut maa, jos minä joskus sen unohdan.